Myöheiseksi meni taas, kun yo-kokeet tuppaavat kiirettä... Olkaapa hyvät kuitenkin taas :)

Tekla oli hyvillään siitä, miten mukavasti Anni oli suhtautunut Benjaminiin. He kaikki olivat hienosti mahtuneet saman katon alle asumaan. Teklan ja Benjaminen avio-onnea ei ollut kestänyt kauaakaan, kun Tekla jo huomasi odottavansa lasta. Tekla oli hyvillään, sillä vuosien takaiset kokemukset pikkusisarusten epätoivoisesta hoitamisesta olivat jo lähes kaikonneet ja olisihan oman lapsen hoitaminen toki aivan erilaista.

Anni ja Aaron näkivät toisiaan edelleen ahkerasti. Tämän aamuisessa kohtaamisessa oli kuitenkin jotain erityistä. "Tulethan sitten illalla juhlimaan syntymäpäivääni?" Anni kysyi ja Aaron vakuutti tulevansa. 

Anni oli juuri tullut kotiin viimeisen koulupäivänsä päätteeksi ja laitteli taloa kuntoon illan juhlia varten, kun etuovi pamahti yllättäen auki - ilman koputusta tai mitään.

Sekä Anni että Tekla käänsivät päänsä nopeasti ovea kohti, kun siitä astui sisään mies, jonka molemmat tunnistivat oitis Nuutiksi. Annin kasvoille levisi leveä hymy ja Teklan huulet suipistuivat pieneen irveeseen.

"Nuutti!" Anni huudahti ja ryntäsi kaksoisveljensä kaulaan. Ensihalaus pitkän eron jälkeen oli lämmin. "Miten sinä olet noin hirveän iso?" Anni kysyi ja lähes pomppi ympäriinsä innosta. "No, minähän olen meistä kahdesta se vanhempi!" Nuutti sanoi nauraen siskonsa melkein lapselliselle innolle.

"Sinusta ei ole kuulunut mitään!" Anni valitti, "Monta vuotta eikä pienintäkään viestiä! Mietimme jo olitko tulossa ollenkaan takaisin..." Ennen kuin Nuutti ehti vastata tai Anni hölöttä lisää Tekla tuli ja sanoi: "Oikein mukavaa että olet taas kotona, Nuutti." Hän puristi vähän jäykähkösti veljensä kättä.

Sitten Tekla haki Benjaminin näytille ja esitteli miehet toisilleen. "Oikein hauska tutustua", Nuutti sanoi vilpittömällä äänellä, "Hienoa, että täällä on ollut sentään joku mies tuuraamassa minua!" Teklan ilme kiristyi taas...

Syntymäpäivä illalliseen mennessä Nuutti oli jo ehtinyt kertoa opiskeluvuosiensa päävaiheet - ahkeraa opiskelua ja ankaraa kuria. Nyt piispa oli kuitenkin vihkinyt Nuutin papiksi ja hänen oli määrä tehdä työtään täällä Koivulassa sekä lähiseuduilla, kun alueelle oli sopivasti tarvittu pappia. Niinpä pöydän ääressä päästiin jo sitten kertaamaan Koivulan asioita kuluneilta vuosilta.

Annin onneksi Aaronkin liittyi heidän seuraansa kakkun ääreen. Miten komea Aaronista oli tullutkaan!

Nuutti oli selkeästi riehakkaalla tuulella nähdessään taas perheensä ja hän ehdotti maljaa sisarelleen, joka puolestaan halusi sitten kohottaa maljan Nuutin kotiin paluulle. Kaiken kaikkiaan ilta oli erittäin hauska.

Illan huipennus oli tietenkin Annin kasvaminen aikuiseksi.

Ensitöikseen aikuisena Anni suuteli ahnaasti Aaroniaan, jota hän oli jo niin monta vuotta rakastanut.

Aaronin odotushorisontti oli onneksi yhtenevä Annin kanssa, ja pari kihlautui saman tien.

Naimisiinmenonkaan kanssa ei aikailtu hetkeäkään ja "Tahdon" sanottiin iltahämyn värjätessä taivaan syvän siniseksi. Pian tämä onnellinen pari lähti viettämään yhteistä avioelämäänsä pieneen omaan tupaansa.

Teklalla ja Benjaminilla oli ihanan paljon aikaa toisilleen talon töistä huolimatta. Rakastavan aviomiehen tapaan Benjamin oli aivan innoissaan tulevasta vauvasta ja hän piti Teklasta hyvää huolta. Tämän pienen perheonnen rikkoi vain Nuutin oleskelu talossa. Minkäänlaista sopimusta talon omistajuudesta ei ollut vielä tehty ja talossa elettiinkin omituisessa välitilassa.

Tekla kävi omalaatuista sisäistä kamppailua. "Tämä talo kuuluu minulle!" hän vakuutteli yhdessä välissä itselleen. "Minä olen pitänyt sen pystyssä! Nuutti ei ole ollut täällä vuosiin! Minulle syntyy lapsi ja hän tarvitsee hyvän kodin!"

Toisaalta Teklan järkevä ja tunnollinen puoli sanoi: "Nuutti omistaa talon virallisesti! Se oli vanhempien viimeinen tahtokin. En voi ottaa taloa itselleni ilman Nuutin suostumusta. Meidän täytyy keskustella asiasta kuin aikuisten ikään!"

"Meidän pitäisi varmaan sopia miten asumme jatkossa tätä taloa", Tekla sitten sanoi suoraan erään kerran illallispöydässä. Nuutti alkoi kumminkin kierrellä ja kaarrella asiaa: "Sopia niin niin... Ehkäpä asioiden on syytä antaa olla näin vielä toistaiseksi. Sitten katsotaan asiaa, kun lapsi on syntynyt. Sopisiko se?" Teklaa vähän ihmetytti Nuutin välttelevä asenne, mutta parempi kai oli sopia myöhään kuin ei milloinkaan. 

Perheelle koitti suuri hetki, kun Nuutille tuli aika toimittaa ensimmäinen messunsa Koivulassa. Kesällä jumalanpalvelus vietettiin pihamaalla, sillä Koivulan kirkossa suoritettiin parhaillaan peruskorjausta. Kirkkoetiketistä ei silti joustettu yhtään - miehet istuivat etupenkissä ja naiset takana.

Tekla katseli syrjäkarein Nuuttia, joka selvitteli kurkkuaan saarnaa varten. Tuolla paikalla olisi Tekla halunnut olla. Ainakin se oli hänen nuoruuden haaveensa. Enää hän ei ollut niin uudistusmielinen. Olihan se kotona puuhastelukin varsin mukavaa. Sukukirjasta oli tullut hänen kutsumuksensa. Silti hänessä kuohahti viha aina, kun hän ajatteli kunnolla Nuuttia. Tuo mokoma oli viemässä hänen talonsa ja kotinsa. Eikä ollut koskaan edes ymmärtänyt olla kiitollinen hänelle, joka sai hänet pysymään hengissä varhaisina vuosinaan.

"Rakkaat seurakuntalaiset", Nuutti aloitti puheensa, "Tämän päivän aiheena on lähimmäisyys. Lähimmäisyys on usein helppoa, mutta olen saanut huomata, että aina sitä ei ole kovin helppo näyttää. Minä olen kuitenkin onnekseni saanut henkilökohtaisesti tutustua siihen useita kertoja. Itseasiassa koko olemassaoloni on riippunut ennen kaikkea todellisesta lähimmäisyydestä." Tämän kuullessaan Tekla höristi aivan erityisesti korviaan.

"Minä menetin vanhempani hyvin nuorena. Ainoastaan vanhimman sisareni huolenpito piti minut ja muut sisareni hengissä. En voi varmaan koskaan kiittää häntä tarpeeksi, sillä olen kiistämättä elämäni velkaa rakkaalle siskolleni", Nuutti huokaisi nöyrällä äänellä.

Nuutin sanat kuultuaan Tekla pomppasi penkistä ja ryntäsi halaamaan veljeään. Tuo hetki pyyhki mielestä kaikki ikivanhat kaunat ja Tekla sai vihdoin rauhan ja tyyneyden sydämeensä.

Perhesovun löydyttyä vihdoinkin Tekla tunsi olonsa kevyemmäksi kuin vuosikausiin. Raskauden loppuaikakin hujahti ohitse ja Tekla tunsi synnytyksen alkavan aivan yllättäen.

Ilman suurempia vaivoja maailmaan saapui pieni poikavauva, jolla ylpeät vanhemmat antoivat nimeksi Juhani.

Ursinoiden sukukirja ei lakannut kiehtomasta Teklan mieltä. Hän luki sitä jo kolmatta kertaa läpi. Tällä kertaa hän kuitenkin ymmärsi jotain merkittävää. Jotain mullistavaa. Jotain, josta oli pakko heti päästä kertomaan jollekulle.

"Nuutti kuuntele!" Tekla kiljui riemusta, "Luin juuri sukukirjaa ja yritä arvata mitä siinä sanottiin!" Nuutti nauroi Teklan ylenpalttiselle innostukselle: "No mitä?" hän kysyi. "Tämän kartanon peruskivi muurattiin vuonna 921! Nyt elämme 1400-luvun loppua! Ursinoita on siis elänyt täällä lähes viisisataa vuotta! Voitko kuvitella!" Tekla kertoi hyvin hyvin nopealla temmolla. Nuutti ei oikein tiennyt mitä sanoa, mikä ei miellyttänyt innosta pursuvaa Teklaa.
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tekla jatkoi, "Ensin oli Sivi ja sitten hänellä oli poika Rikhard ja jolla oli tytär nimeltä Ulrika ja sitten tulivat vielä Miikkaeli, Matteus, Reeta, Olavi ja sitten meidän isämme Niilo. Me olemme siis yhdeksäs sukupolvi Ursinoita, jotka asuvat täällä. Ja meidän lapsemme ovat kymmenensiä!"

"Sinä Nuutti olet suvun yhdeksäs päämies. Sinun on pakko saada lapsia, jotta sukumme ei kuivu kokoon. Et saa antaa sukumme sammua!" Tekla vaati: "Mieti kuinka paljon historiaa tässä talossa on! Miten monta talvea ja kesää, onnea ja surua tässä talossa on koettu! Et saa laittaa sitä hukkaan!"

"Enpä oikein tiedä Tekla... Kaikki mitä sanot historiasta on totta kai hienoa ja arvokasta, mutta minä olen pappismies. Minulla ei saa olla perhettä. Kukaan ei peri minua ja omaisuuteni menee kirkolle kuoltuani. Etkö sinä voisi olla sukumme seuraava päämies, tai nainen siis, jos se on sinulle niin tärkeää. Saisit muuttaa maailmaan vähän, sehän on sinun unelmasi. Juhanihan on jo kymmenennen sukupolven Ursina, ei minun tarvitse enää sukuamme jatkaa. Voin jättää sinulle kartanon ja muuttaa itse pappilaan jonnekin, niin sukumme tarina jatkuu", Nuutti sanoi vakavana ja sanansa tarkasti punniten.

Näitä sanoja Tekla oli elämässään kaivannut oikeastaan vielä kipeämmin kuin muiden tunnustusta hänen hoivatyölleen. Hän oli kuitenkin saanut jo rauhan sydämeensä ja oli nyt enemminkin perinteiden kuin muutoksen lumoissa. Niinpä hän sanoi raudanlujalla äänellä: "Ei. Sinä olet kartanon herra ja jos Ursinoiden sukuun koskaan saadaan seuraavaa perillistä, on hän oleva sinun lapsesi."'

Tämähän näyttää jo pahalta. Saavuttaako Ursinoiden suku koskaan täyttymystään?