Kuten lupasin kommenteissa, vielä ennen lomia tulee yksi osa. Kesällä minulla on aika lailla ohjelmaa, joten en osaa luvata kuinka usein päivityksiä tulee.Aikko oli tapansa mukaan ahkeroimassa puutarhassa illalla. Hänellä oli vielä paljon työtä jäljellä, sillä tarlvi lähestyi uhkaavasti, mutta taimet olivat vielä hyvin pieniä. Aikko pelkäsi, että halla veisi hänen armaasti kasvattamansa tomaatit. Ahkeroidessaan, kuten tavallista, Aikko ajatteli Eemeliä. Hän ei ollut nähnyt poikaa pariin päivään ja ikävä alkoi jo olla melkoinen. Ehkäpä huomenna olisi aikaa...Puutarhatöistä väsyneenä Aikko laahusti yläkertaan aikomuksena mennä suoraa päätä vuoteeseensa. Kuitenkin päästyään portaat ylös huomasi Aikko jotain, joka saman tien karisti unihiekat hänen silmistään."Eemeli! Elina! Mitä te..." Aikko huudahti osaamatta sen paremmin muotoilla lausettaan. Sen tarkoitus tuli kuitenkin varsin selväksi sekä Elinalle että Eemelille, jotka samantien irrottautuivat toisistaan ja katselivat nolona jalkoihinsa."Eemeli, sinua ei ole näkynyt vähään aikaan. Olisit tullut juttelemaan minulle. Ei minua häiritse jutella vaikka teenkin töitä", Aikko sanoi haluamatta vieläkään uskoa silmiään. "Minulle kyllä nimenomaan sanottiin, että sinun pitäisi antaa olla rauhassa. Olin täällä eilenkin ja odottelin, että lopettaisit, mutta lopulta lähdin kotiin, kun sinulla vain riitti puuhaa kasvimaalla", Eemeli sanoi nopeasti ja ilmeisen ajattelemattomasti, sillä Elina yritti tavoittaa hänen katseensa ja siten vaientaa hänet, mutta Eemeli ei huomannut. "Nyt minun täytyy joka tapauksessa lähteä", Eemeli sanoi, "Mukava nähdä sinua edes tämän verran."Eemelin askeleet loittonivat ulko-ovea kohti, kunnes kuului kolahdus ja Eemeli oli lähtenyt. Aikko katsoi Elinaa, joka vältteli sisarensa katsetta. "Sinä valehtelit Eemelille, ei minua seura ulkona haittaisi, päinvastoin", Aikko sanoi. Hän ei kuulostanut vihaiselta tai surulliselta vaan pikemminkin tyyneltä. Elina hämmentyi tästä äänensävystä eikä tiennyt mitä pitäisi sanoa. "Toivottavasti edes teillä oli hauskaa", Aikko sanoi ja meni nukkumaan.Elina jäi seisomaan aulaan vähäksi aikaa. Hän oli äärimmäisen kiitollinen, että Aikko ei ollut tullut sisään muutamaa hetkeä aiemmin... Silti Elina ei katunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että ei halunnut luopua heti ensimmäisen vaikeuden jälkeen.Elettiin viimeisiä lämpimiä syysiltoja ja Reeta ja Johannes menivät sitä juhlistaakseen ulos nurmelle pitkälleen. Yhdessä he katselivat tähtiä ja muistelivat elettyä elämäänsä. "Ajattele, taas yksi meidän lapsistamme kasvaa ja jättää kotinsa kohta", Reeta sanoi kyyneleet silmissä ja Johannes puristi hänen kättään hellästi.Kasvava lapsi oli tietenkin Aikko ja hänen syntymäpäivänsä tuli viikko sen jälkeen, kun Aikko oli nähnyt Eemelin ja Elinan yhdessä. Eemeli oli luonnollisesti kutsuttu Aikon juhliin ja Aikko oli häntä vastassa ulko-ovella."Aikko, toivon todella, ettet ole pahoittanut mieltäsi minun takiani", Eemeli sanoi, "Sitä en antaisi itselleni anteeksi. Olet minulle hyvin tärkeä ja rakas ystävä." Aikko punastui näistä sanoista ja viimeisetkin suuttumuksen rippeet karisivat hänen mielestään. Hän oli koko nuoruusikänsä etsinyt tilaisuutta tunnustaa Eemelille rakkautensa, mutta ikinä hänen rohkeutensa ei ollut riittänyt. Nyt tuntuivat viimeset hetket olevan käsillä."Eh, Eemeli, minun on jo pitkään pitänyt sanoa sinulle yksi asia", Aikko aloitti, kun ulko-ovi työnnettiin rajusti auki.Ulos ryntäsi Elina ja näytti suuresti huojentuneelta ja sanoi suureen ääneen: "Eemeli, ihanaa että olet tullut jo! Minun on pakko kysyä sinulta yhtä asiaa nyt heti!" Aikko sulki suunsa äärimmäisen harmistuneena, sillä häneltä oli kestänyt kauan kerätä rohkeutta ja nyt paikalle ilmestyi Elina, viimeinen henkilö jota hän sillä hetkellä kaipasi.Mutta sitten Aikko vasta järkyttyikin, kun Elina astui ihan Eemelin lähelle, otti häntä käsistä kiinni ja sanoi: "Eemeli minä rakastan sinua. Haluaisitko sinä olla pari minun kanssani?" Siinä se nyt oli. Elina oli sanonut ne sanat, joita Aikko oli mielessään pyöritellyt jo monta monituista vuotta. Sitten pikkusisko oli tullut ja muutamassa viikossa vienyt Aikolta hänen rakkautensa.
Aikko odotti sydän kurkussa, mitä Eemeli sanoisi. Eemeli oli hetken hiljaa, mutta sitten hänen silmänsä kostuivat. "Rakas Elinani, totta kai minä haluan", hän sanoi ja rutisti Elinan tiukasti itseään vasten. Tilanne oli juuri sellainen, kuin millaiseksi Aikko oli sen mielessään aina kuvitellut. Kun Elina lopulta pikkuisen hengästyneenä päästi irti Eemelistä, hän sanoi pahoittelevasti Aikolle: "Anteeksi jos keskeytin jotain, minä vain olen niin rakastunut, että minun oli heti pakko tulla kertomaan." "Et keskeyttänyt", Aikko pakotti itsensä sanomaan, "Minä jätän teidät rauhaan, minulla on vielä tekemistä." Niin sanoen Aikko asteli sisään ja veti oven raskaasti kiinni perässään.

Elina katsoi Eemeli hymyillen sydämensä kyllyydestä. Niin teki myös Eemeli, jonka kasvot suorastaan säteilivät onnea. Elina ei kuitenkaan ollut aivan niin vilpittömän onnellinen kuin miltä vaikutti. Hän arvasi tulleensa viime hetkellä, sillä vaikka hän uskoikin Eemelin pitävän hänestä, niin hän oli aivan varma, että jos Aikko olisi pyytänyt, niin Eemeli olisi aivan yhtä auliisti halunnut olla Aikon kanssa, kuin nyt hänen kanssaan. Elina ei ollut varma rakastiko hän Eemeliä tai Eemeli häntä. Tärkeintä oli nyt kuitenkin se, että jos hän jonain päivänä rakastuisi Eemeliin, niin tämä ei nyt kuuluisi Aikolle.

Aikko oli juossut suoraa päätä huoneeseensa. Hän istui pitkään sängyllään ja itki, katse vastapäisessä sängyssä, jossa oli aina nukkunut hänen rakas siskonsa, joka nyt oli tuhonnut hänen elämänsä. Lopulta Aikko nousi ylös, kyyneleet yhä poskilla valuen. Hän kohotti katseensa ikkunaan, josta paistoi syyskuun kelmeä aurinko. "Sinä selviät kyllä", hän sanoi itselleen, "Sinä selviät kyllä."

Aikko pyyhki kyyneleensä ja palasi alakertaan, jossa hän heti ensimmäiseksi törmäsi Eemeliin, kuinkas muutenkaan. Eemeli näytti hyvin iloiselta, mutta jotenkin hänen kasvojaan varjosti huoli tai syyllisyys. "Aikko, mitä sinun piti sanoa ulkona?" hän kysyi ja yritti hymyillä yhtä lämpimästi kuin aina ennenkin.

"Voih, ei mitään tärkeää", Aikko sanoi pirteällä äänellä, jota tuskin edes tunnisti omakseen. "Et uskokaan miten onnellinen olen sinun ja Elinan puolesta!" hän sanoi, vaikka jokainen sana riipaisi hänen sydäntään. Kirjaansa syventynyt Matti katsahti äkkiä puhujiin ja ymmärsi heti mistä oli kyse. Hänen ilmeensä synkkeni samantien, sillä jokainen talossa oli huomannut, miten paljon Aikko Eemeliä rakasti ja nyt kun Elina oli siis jotenkin vienyt Eemelin, ei Matti tuntenut enää mitään kunnioitusta nuorempaa sisartaan kohtaan.

Apein mielein Aikko puhalsi kynttilät kakustaan. Perhe seisoi hänen ympärillään, kuten myös Eemeli. Kaikki hänen rakkaansa.

Vanhentunut Aikko ja muut istuivat pöytään syömään kakkua. Eemeli istui hänen viereenäs, mutta he eivät sanoneet toisilleen sanaakaan, mistä piti huolen Elinan jatkuva puhetulva ja keimaileva silmien räpsytys ja hymyily Eemelin suuntaan.

Kun kakku oli syöty, Elina saattanut Eemelin ovelle ja loppu perhe vetäytyny sänkyihin, jäi Aikko vielä istumaan pöytään. "Ainoalle rakkaalleni, Reetalle" luki ruusussa, joka oli maljassa hänen edessään. Aikon silmät kyyneltyivät taas ja hän mietti, että itse ei koskaan voisi kirjoittaa mitään vastaavaa.

Näin Ursinoilla tänään. Jos oikein paljon kommentteja tulee, niin ehkä vielä yksi osa saattaa tulla ennen lomaa :D