Kuten tuossa viime viikolla jo ilmoitin, niin tämä osa on Ursinoiden suvun viimeinen. Toivottavasti edes se yltää pitkästä aikaa vanhalle tasolle :)

Saara oli Nuutin ehdotuksesta aivan haltioissaan. Hän pomppasi pystyyn ja suuteli Nuuttia, joka taisi hänkin hämmästyä melkoisesti moisesta uskalluksesta. Se mikä oli alkanut vaivihkaisena, jopa kiellettynä ja osin etukäteissuunniteltuna lemmenleikkinä, oli viimeistään nyt muuttunut kauniiksi romanssiksi. 

"Kai sinä Saara ymmärrät, etten välttämättä voi tarjota sinulle sellaista perhe-elämää kuin tavallinen mies", Nuutti sanoi pahoillaan, "Minun työni ja vakaumukseni kieltävät sen minulta." "Kyllä minä tiedän", Saara sanoi, "Mutta ole kiltti äläkä puhu siitä nyt, minä olen tällä hetkellä niin onnellinen."

Onnen tyyssija talo lähiaikoina olikin. Kuukausien epävarmuus, pelko ja syyllisyyskin olivat vaihtuneet vastarakastuneiden onneksi. 

Nuuttikin antoi itselleen luvan pitkän vastustelun jälkeen kunnolla rakastua Saaraan. Joka päivä hän huomasi uusia puolia, jotka tekivät hänen nuorikoskaan entistä ihanamman.

Samalla Nuutti kuitenkin painiskeli velvollisuudentuntonsa kanssa. Elikö hän synnissä? Rikkoiko hän pappislupaustaan? Nuutin harmiksi vastaus taisi olla mitä suurimmassa määrin kyllä. Oli vain niin outoa miettiä, oliko hänen elämänsä suurin onni nyt viemässä häntä synnin polulle. Nuutti olisi halunnut ottaa Saaran vaimokseen ja perustaa perheen, mutta hänen vakaumuksensa toisaalta kielsi sen jyrkästi. Tässä itsetutkiskelussa Nuutin tulisi päättää, ketä kohtaan hänen velvollisuutensa olivat suurimmat. 

Nuuttia alkoi jopa pikkuhiljaa ahdistaa. Asiaa ei auttanut se, että Saaralla oli selkeä mielipide. Naimisiin pitäisi päästä ja mieluummin nopeasti. Vaikka Saara oli älykäs nainen ja muutenkin varsin nuhteeton, niin kovin korkeaa kristilistä moraalia hänellä ei ollut. Siksipä hänellä olikin vaikeuksia ymmärtää, miten kovassa ristipaineessa Nuutti tilanteessaan oli. 

Mutta muuta vikaa tässä nuoressa kaunottaressa ei sitten ollutkaan. Sitä paitsi onnensa kukkuloilla olevaa Nuuttia ei ollut kovin vaikeaa saada pikkuhiljaa kääntymään samalle kannalle kuin Saara. 

Eräänä päivänä kun Nuutti tuskaili kunniallisuutensa kanssa, alkoi Saara taas vihjailla, miten hänenkin kunniansa oli koetuksella, kun hän näin susiparina joutui Nuutin kanssa elämään. Tämä huomio Saaran kunniallisuuden vaarantumisesta oli Nuutille se höyhen, joka taittoi kamelin selän.

"Saara rakkaani, kun olen asiaa nyt jokaiselta kantilta pyöritellyt, niin en voi muuta kuin vaatia sinua lailliseksi vaimokseni. Suo minulle kunnia ja ota vastaan tämä äitini perintösormus", Nuutti pyysi polvillaan ja Saara tietenkin suostui ikionnellisena. 

Pidellessään hentoa morsiantaan käsivarsillaan Nuuttia ei oikeastaan edes kaduttanut. Loppujen lopuksi ratkaisu on aina parempi kuin epävarmuus.

Saaraa puolestaan aprikoi, oliko hän mahdollisesti painostanut Nuuttia liikaakin. Hänen tarkoituksensa ei missään nimessä ollut vaatia tätä pyörtämään pappislupaustaan, mutta tietenkin hänen toiveensa oli koko ajan ollut, että niin kävisi. Tai kaikista onnellisinta olisi ollut, jos asia olisi voinut ratketa jotenkin ilman minkään periaatteen rikkoutumista.

Varhain eräänä aamuna nuoripari sitten asteli pihan perällä seisovan vihkikaaren eteen. Puu oli jo vanhaa ja halkeillutta ja kaarta vartioivat patsaat säänpiksemiä, mutta yhtä kaikki ne olivat jälleen kerran valmiita vastaanottamaan yhden elämänsä yhteenliittävän parin. "Oletko edelleen ihan varma tästä?" Saara kysyi vielä kerran mielenrauhan saadakseen. "Niin varma kuin mies vain voi olla", Nuutti vakuutti ja hymyili rakkaalleen. 

Niin avioliittoon sitten astuttiin vailla muita todistajia kuin Jumala taivaassa. Kumpikin vihkiparista toivoi, ettei Hän olisi kovin vihainen heille.

Hääpäivällinen oli sekin vaatimattomampi kuin kartanolla yleensä oli ollut tapana. Ei vieraita, vain he kaksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta tästä liitosta päätettiin olla puhumatta kellekään, sillä ulkopuolisten silmissä se olisi ollut vain kauhistuttava vääryys.

Aivan kaikkeen Nuutti ei sitten kuitenkaan ollut valmis. Kun oli aika käydä häävuoteeseen, niin Nuutti alkoikin vastustella: "Älä pahastu rakas, mutta minä en ole vielä valmis. En tiedä olenko koskaan. Olen sentään lupautunut selibaattiin." Saara oli tästä melkoisen tyrmistynyt, mutta nieli kiukkunsa mallikkaasti. 

Seuraavana aamuna edellisyön erimielisyyttä ei muisteltu, vaan Saara toivotti vain miehelleen mitä parhainta työpäivää kuten Nuutti myös Saaralle. 

Pieni katkeruuden poikanen oli kuitenkin pesiytynyt Saaran mieleen. Häntä oli sittenkin huijattu, petetty. Hän oli kovin lapsirakas ja Nuutin päätös loukkasi häntä. Hän kun oli luullut lupautuvansa täyteen avioliittoon. Vesi loiskui ympäriinsä Saaran pestessä kiukkuisena astioita. 

Joko tahallaan tai vahingossa alkoi Nuutti olla aina jo nukkumassa siinä vaiheessa, kun Saara tuli hänen viereensä. Se vain lisäsi Saaran kiukkua. Todellisuudessa Nuutti ei tarkoittanut loukata Saara, hänen piti vain ensin itse saada etsittyä suhtautumisensa tilanteeseen.

Naisen viha on kuitenkin kauhea. Kerran Saara ei sitten jaksanut enää hillitä kiukkuaan ja Nuutti sai kuulla kaiken Saaran loukkaantumisen tunteista, pettymyksestä ja vääryyksistä. Nuutin kuunnellessa tätä vuodatusta hän itsekin ymmärsi, miten Saara loppujen lopuksi oli varsin oikeassa. 

"Anteeksi rakas kaikista väärin teoistani. Olen valinnut olla sinun miehesi ja ymmärrän, että sen on tarkoitettava sinuun sitoutumista kaikilla tavoilla", Nuutti sanoi hellästi ja suuteli Saaraa. 

"Sitä paitsi minustakin olisi mukava tietää millaista on pitää sylissä omaa lastaan", hän sanoi ja hymyilli niin tarttuvasti, että vihainen möykky Saaran rinnasta suli pois viimeistä rahtua myöten. 

Jotta molempien yhteinen toive omasta pienokaisesta kävisi toteen, asiaankuuluviin toimiin ryhdyttiin välittömästi.

Eipä aikaakaan, kun Saara sitten havaitsi olevansa siunatussa tilassa.

Nuutti oli vauvauutisesta suunnattoman onnellinen ja hän kohteli siitä pitäen vaimoaan aivan erityisellä huolella.

Myös tuleva pienokainen sai osakseen määrättömästi huomiota. "Tuskinpa tuosta lepertelystä on mitään hyötyä", Saara nauroi, kun Nuutti taas vilkutteli mahalle, mutta Nuutti vakuutti lapsen tuntevan rakkauden jo noinkin pienenä.

Nuutin huoli siitä, että hänen tekonsa olisivat vääriä, oli jo pikkuhiljaa painumassa taka-alalle. Eihän hän enää mitään voisi peruakaan. Silti hän tutki Raamattua ja rukoili saadakseen itselleen varmuuden toimintansa edes jonkin asteisesta oikeutuksesta.

Kaiken murehtimisen jälkeen oli kuitenkin aina yhtä kotoisaa painautua rakkaan kylkeä vasten ja unohtaa kaikki ikävä, mitä joku voisi siitä ajatella. Onnellisena oleminen oli loppujen lopuksi aika helppoa. 

Saaran raskaus ja vihitty asema eivät saaneet häntä millään tavoin unohtamaan velvollisuuksiaan talouttaan kohtaan. Sitä paitsi, olihan ulkopuolisten edelleen syytä uskoa, että hän oli vain papin vaatimaton taloudenhoitajatar. Työt tosin sujuivat entiseen verrattuna nyt aika lailla hitaammassa tahdissa. 

Raskauden edetessä Nuutti keksi itselleen uuden huolenaiheen. Mitä jos Jumala rankaisisi heitä antamalla lapsen syntyä sairaana tai epämuodostuneena, jopa kuolleena? Tai mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain ikävää? Saara tosin käski Nuuttia lopettamaan typerehtimisen ja sen sijaan tunnustelemaan tulevan pienokaisen nyt jo säännöllisiä liikkeitä.

Lopulta tämän odotetun ja rakastetun pienokaisen tuli aika saapua maailmaan.

Kotona sattumoisin ollut Nuutti oli lähes yhtä suurissa tuskissa kuin tuleva äiti, sillä hän pelkäsi niin kovin jotain ikävää sattuvaksi. 

Pelko osoittautui turhaksi, sillä hyvin nopeasti maailmaan saapui suloinen ja täysin terve tyttövauva, joka päästi välittömästi ilmoille mahtavan rääkäisyn.

"Katso nyt häntä", Saara sanoi pidelleen pienokaista sylissää, "Mistään näin kauniista ei taatusti Jumalakaan voi ajatella mitään pahaa." "Oikeassa olet", Nuutti sanoi ja silitti tyttärensä päätä, "Kukaan ei saa koskaan tulla väittämään, että tässä lapsessa olisi jotain epäsiveellistä." "Annetaankin hänelle nimeksi Sivi", Saara sanoi, "Minusta se on kaunis ja sopii taatusti tälle lapselle." Nuutti hämmästyi kuullessaan tämän nimen, sillä se muistutti häntä jostakin, jota hän ei aivan saanut mieleensä. Nimi vaikutti kuitenkin hänestäkin sopivalta hänen pienelle tyttärelleen, joten hän suostui oitis.

"Voi sinua Sivi-tyttöni", Nuutti huokaisi, "Toivottavasti elämästäsi tulee helppoa ja hyvää, vaikka maailma onkin täynnä ihmisiä, jotka ovat valmiita syyttämään ja nimittelemään sinua. En tiedä millaisen tulevaisuuden voin sinulle luvata, mutta rajattoman rakkauteni ainakin saat." "Pitele sinäkin toki häntä", Saara sanoi ja ojensi lapsen isänsä syliin.

Kehtoon kannettu Sivi katseli huoneensa kattoa, vaikkeivät hänen silmänsä siihen vielä osanneetkaan tarkentaa. Hän ei tiennyt olevansa suuren suvun perillinen. Hän ei tiennyt sitäkään, että häntä tultaisiin kutsumaan äpäräksi tai että hänen vanhempansa joutuisivat vielä joskus pieneen epäsuosioon hänen takiaan. 

Sivi ei tulisi vielä pitkään aikaan tietämään, ettei hänen vanhempiensa avioliittoa hyväksyttäisi kirkkolain edessä. Papin omaisuus tulisi periytymään kirkolle ja jokaisen Ursinoiden sukupolven nähneestä kartanosta tulisi kylän pappila. Sivi itse joutuisi aloittamaan elämänsä äitinsä perintörahoilla aivan toisessa pitäjässä, jossa hänen syntistä syntyperäänsä ei tunnettaisi. Hän ei edes saisi oikeutta Ursinan nimeen. Mutta se on jo aivan toinen tarina ja tällä hetkellä Sivi perheineen on onnellisempi kuin koskaan.

***

Paljon muuta en voi enää tehdä, kuin kiittää teitä kaikkia lukijoita neljä ja puoli vuotta kestäneestä kannustavasta suosiosta. Ilman teitä tämä tarina ei olisi koskaan päässyt loppuun asti. Jonkin sortin vaihe minunkin elämässäni päättyy nyt tämän pitkäaikaisimman harrasteprojektini myötä. Se sattuu sitä paitsi varsin hauskaan vaiheesee, sillä keskiviikkona minulle tulee 18 vuotta täyteen. Pystypäin kohti uusia haasteita!