Tällä kertaa on luvassa oikea megaosa, 50 kuvaa. Eli ota hyvä asento tuolissa ja varaudu jännittäviin tapahtumiin kun tapaamme taas Karoliinan ja Kristianin!

Alkulämmittelyksi kannattaa kuitenkin käydä kertaamassa Mergien perheen esittely osan 25 alusta. (huomioithan, että tämä osa alkaa siitä mihin osa 51 loppui ja siitä edelliseen osaan on simien ajanlaskussa kulunut puolitoista vuotta)

Von Mergien kartano seisoi edelleen Koivulan laidalla lähes samanlaisena kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jos kartano ulkoisesti onkin samannäköinen, niin sisäpuoli ei juuri erilaisempi voisi olla. Talon isäntäväki, jaarlista lordiksi ylennetty Carl ja hänen vaimonsa Bridget, ovat vanhentuneet. Vuodet eivät ole kohdelleet lempeästi Carlia, sillä hänestä on tullut sairas ja kumara mies. Bridget yrittää hoivata miestään vointinsa mukaan.

Talo on menettänyt uskollisen palvelijansa Aino Matintyttären kuoltua hiljattain. Ainolle myönnettiin kunniakas hautapaikka kotitalonsa suuren puun juurelta.

Talon kaikki tyttäret on lähetty luostariin nunniksi. Tummatukkaiset ovat Ainon lapset Anni ja Anna, heidän vieressään on von Mergien esikoinen Annabel ja viimeisenä pikkusisko Beata.

Talossa pitää nyt komentoa nuori Johnny-herra, joka astui kesällä avioon nuoren ruotsalaisen ylimysneidon, Valborgin, kanssa.

Ja tämän kaiken keskelle tuli Karoliina. Karoliinalle annettiin Ainon entinen huone, johon Karoliina asettui nopeasti taloksi. Ensimmäisenä yönään talossa Karoliinaa alkoi kaduttaa - miksi hän oli jättänyt turvallisen Kartanon ja lähtenyt palvelijaksi aivan vieraaseen taloon? Päätös oli kuitenkin jo tehty, eikä sitä oikein voinut enää perua. Niinpä aamulla Karoliinalla oli edessään ainakin seuraavaan syksyyn kestävä työsopimus, vaikka talonväki olisikin ollut outoa ja inhottavaa.

Karoliinan onneksi talonväki osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi porukaksi, lukuunottamatta ehkä Valborg-rouvaa. Valborg oli samassa asemassa kuin von Mergit vuosia sitten muuttaessaan Koivulaan - ei osattu kieltä ja oli totuttu ruotsalaisen hovin yltäkylläiseen elämään. Karo onnistui kuitenkin välttelemään kärttyistä Valborgia ja välttämään ylimääräiset riitelyt.

Valborgin huonotuulisuus ei helpottanut yhtään, kun hän alkoi odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta. Nyt hän sai tekosyyn juoksuttaa Karoliinaa asioillaan minkä ehti. Silloin oli jo keskitalvi.
Pitkä ja pimeä talvi kului Karoliinalla päivä kerrallaan töitä tehden. Talvi vaihtui kevääksi ja keävt kesäksi ja ennen kuin huomasikaan, oli jo elokuun alku. Elokuuhun sattui sinä vuonna kaksi tärkeää tapahtumaa. Valborg saisi ensimmäisen lapsensa millä hetkellä hyvänsä ja pian olisi myös palvelusväen palkkauspäivä, jolloin Karoliina jo pestattaisiin uudelleen vuodeksi tai sitten ei. Eräänä päivänä Valborg komensi Karoliinan torille hakemaan kipua lievittäviä yrttejä (joista Karo ei ollut kullut koskaan kasviopin tunneillaan). Karoliina oli jo palaamassatyhjin käsin kotiin, kun hän kuuli takaansa huudon: "Karoliina, odota! Haluaisin puhua sinulle!" Karoliina tunnisti huutajan ja pisti juoksuksi. Karoliina ei oikein itsekään tiennyt minkä takia hän ei halunnut tavata Reetaa. Karoliina oli vain päättänyt jättää taakseen koko entisen elämänsä Ursinana ja etsiä onnensa jostain muualta. Niinpä hän juoksi pois, vaikka oikeastaan hän olisi halunnut onnitella Reetaa terveestä pojasta, jonka tämä oli saanut alkukesällä.

Kotona Karoliina odotti työuran ensimmäinen riita. Bridget oli hyvin kiintynyt miniäänsä, ja niinpä kun Karoliina ei tuonut yrttejä, alkoi silmitön raivoaminen. Karoliina yritti selittää asiansa parhain päin, mutta Bridget veti esiin parhaan neuvotteluvalttinsa - Karoliinan työsopimus.

"Karoliina, sinähän ymmärrät, että tämäntapaiset laiminlyönnit vaikuttavat, kun mietimme työsopimuksesi uusimista", Bridget sanoi vakavalla äänellä, joka ärsytti Karoliinaa suunnattomasti. "Miten minua voidaan syyttää siitä ettei täällä myydä mitään erikoista?" Karoliina sanoi yrittäen säilyttää malttinsa. "Älä unohda kenelle puhut!" Bridget kivahti, "Korvaukseksi saat valvoa tämän yön mieheni vierellä, hän on menossa huonompaan suuntaan. Ei vastaväitteitä!" Karoliinaa kiukutti suunnattomasti. Hänet uhattiin lähettää pois syystä, johon hän ei voinut itse vaikuttaa mitenkään ja nyt häneltä vietiin yöunet. Ei tämä palvelijan elämä mitään helppoa ollut...

Niinpä taloustyöt hoidettuaan Karoliina kiipesi yläkertaan istumaan Carlin vuoteen vierelle. Ilta oli vielä valoisa, vaikka kello olikin jo melko paljon. Karoliinaa haukotutti, hän ihmetteli miten hän pysyisi valveilla koko yön.

Carl lepäsi sängyllä pitkästyneenä. Tämä näännyttävä sairaus oli pitänyt hänet vuoteessa lähes koko kesän, joten hän oli kalpea ja väsynyt. Viime aikoina Carlista oli alkanut tuntua, että hän ei enää olisi maan päällä kovin kauaa. Hänellä oli kuitenkin tehtävä hoidettavanaan. "Karoliina, mikä onni että sinä olet kanssani juuri tänä yönä. Minulla on sinulle tärkeää asiaa", Carl sanoi ja Karoliina hätkähti. Hän ei ollut nähnyt Carlia montakaan kertaa koko vuonna ja tämä tuttavallinen puhuttelu hämmästytti häntä.

"Mitä herrani haluaa kertoa minulle?" Karoliina kysyi kohteliaasti. Carl pohti mistä aloittaisi: "Vuosi sitten, kun Aino kuoli ja taloon tarvittiin lisää työvoimaa, mitä puhuin ympäri Bridgetin, jotta hän palkkaisi juuri sinut meille. Se varmasti kuulostaa oudolta, mutta minulla oli syyni." Karoliina kuunteli pää pyörällä ja pohti mihin keskustelu oikein veisi. (Joko sinä arvaat?) Carl katsoi häntä pitkään ja huokaisi sitten: "On niin sääli, etten kertonut tätä jo ajat sitten. En uskaltanut, enkä halunnut pahoittaa vaimoni mieltä. Mutta Karoliinaiseni, niin oudolta kuin se kuulostaakin, minä olen sinun isäsi."

Mitä Karoliina sitten olikin odottanut, niin ei tätä. Hänen suunsa loksahti auki, mutta Carl katseli häntä hyväntuulisesti hymyillen. "Miten se on mahdollista?" Karoliina kysyi, "Minulle on aina kerrottu, että isäni olisi joku satunnainen ohikulkija."

"Niin", Carl hymähti, "Äitisi oli todella hieno nainen. Hän olisi voinut paljastaa minut, mutta hän ei tehnyt sitä, en tiedä miksi. Ehkä rakkaudesta minua kohtaan. Jos olisin silloin ollut naimaton, niin olisin varmasti mennyt hänen kanssaan naimisiin, mutta en ollut. Surin aivan aidosti, kun Matleena päätyi päättämään päivänsä. Sivumennen sanoen, olet aivan äitisi näköinen, sellaisena kuin minä hänet muistan." Karoliina kuunteli tätä kaikkea hiljaa, alkaen pikkuhiljaa uskoa. Karoliina muisti, että hänen äitinsä viimeinen toivomus, oli antaa hänelle nimeksi Karoliina. Matleena, Carl, Karoliina.... Tavallaan äiti oli jättänyt heille vinkin, jota kukaan ei kyllä olisi arvannut. Yhtäkkiä Karoliina hymyili ja katsoi Carlia, isäänsä.

"Minulla on sinulle yksi lahja", Carl sanoi ja työnsi kätensä patjan alle. Karoliina ei nähnyt, mitä Carl sieltä kaivoi, mutta ei se mitään kovin suurikokoista ollut.

Yhtäkkiä huone pimeni, kun aurinko laski horisontin taakse ja Carl ojensi kätensä, jolla lepäsi kaunis kultainen medaljonki. "Tämä koru on kulkenut suvussa perintönä aina naiselta seuraavalle. Sain sen kuitenkin äidiltäni, koska minulla ei ollut sisaria ja minun oli määrä antaa se tyttärelleni. Kaikki neljä tytärtäni ovat kuitenkin nyt luostarissa, joten tämä kuuluu luonnollisesti sinulle. Ole hyvä, tyttäreni", Carl sanoi ja ojensi korun Karoliinalle, joka laittoi sen pukunsa taskuun. Karoliinaa ihmetytti Carlin mainitsemat neljä tytärtä, mutta sitten hän muisti huhun, jonka mukaan Ainon lapset olisivat Carlista lähtöisin. Ilmeisesti Matleena ei ollut Carlin ainoa syrjähyppy. Karoliina ei kuitenkaan antanut sen latistaa iloaan.

Molemmat olivat hiljaa, tuntui kuin kaikki sanat olisi jo sanottu. Karoliina mietti mitä kysyisi isältään, jotain äidistä ehkäpä. Carl mietti mitä kaikkea Karo olisi voinut välttää hänen tyttärenään. Pitkän aikaa oli hyvin hiljaista. Yhtäkkiä Karoliina tunsi tarvetta sanoa, että hän ei kantanut kaunaa isälleen.

"Isä, minä annan sinulle anteeksi", Karoliina kuiskasi hiljaa, mutta Carl ei vastannut. Hänen katseensa oli tyhjä ja silmät oli luotu ylöspäin. "Isä!" Karoliina kuiskasi uudelleen kiihkeämmin, mutta ei saanut vastausta. "Carl-herra! Herätkää!" Karoliina sanoi jo epätoivoisemmin ja ravisteli Carlia, mutta väistämätön totuus alkoi jo valjeta hänelle.

"Bridget-rouva! Rouva! Tulkaa tänne!" Karoliina huusi hädissään ja pian portaista kuului juoksuaskelia.

Bridget astui sängyn viereen toteamaan saman asian kuin Karoliina, Carl oli jättänyt tämän maailman. Bridget alkoi valittaa äänekkäästi nyyhkien ja väännellä käsiään ja Karoliinankin silmistä virtasivat kyyneleet. "Isä", hän kuiskasi niin hiljaa, että edes Bridget ei sitä kuullut.

Karoliina jätti surevat lähiomaiset taakseen ja kiiruhti omaan huoneeseensa. Hän otti mukaansa rahapussinsa ja paksun ulkotakkinsa ja lähti yön selkään. Kun ovi kolahti kiinni hänen takanaan, se tuntui lopulliselta, mutta ei pahalla tavalla. Karoliina käänsi taas elämässään uuden lehden. Tuntien medaljongin painon taskussaan Karoliina kiiruhti pois pihasta ja koko Koivulan kylästä.
Sitä seuraavana päivänä saapui Reeta von Mergien ovelle kuulemaan uutisen Karoliinan lähdöstä. Bridget ei vielä silloin osannut sitä kertoa, mutta pian asia valkeni kaikille. Karoliina oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan tiennyt mistä etsiä tuota vaaleatukkaista nuorta neitoa.

Sitten siirrymme ajassa muutaman kuukauden eteen päin, keskiaikaiseen Turkuun.

Tummiinpukeutunut hahmo käveli hiljaa kivettyä katua. Jos se humalainen ääliö kapakassa oli ollut oikeassa, niin hän lähestyi parhaillaan taloa, jota hän oli etsinyt jo viikkoja. Kello oli jo paljon, kaupungissa vallitseva ulkonaliikkumiskielto oli ollut voimassa jo tunteja, mutta se ei vaivannut tätä muukalaista. Hän tiesi pääsevänsä karkuun, jos joku alkaisi esittää kysymyksiä.

Muukalainen käveli ikkunalle, jonka takaa paistoi valoa. Onni oli hänelle viimeinkin myötä, sillä ikkunan takana oli pöytä ja sen ääressä istui mies. Kristian. Muukalaisen kasvoille levisi tyytyväinen virne, hänen pitkä etsintänsä oli viimein tullut päätökseensä.

Muukalainen käveli ovelle ja avasi sen. Muukalainen huokaisi helpotuksesta, kun ovi oli salpaamatta ja lisäksi äänetön, eikä kukaan ollut ovelle näköetäisyyden päässä. Hän livahti sisään.

Onnetar oli todellakin tänään suopea hänelle, sillä ensimmäinen ovi vasemmalta vei suoraan Kristianin työhuoneeseen. Muukalainen seisoi hetken ovella. Pöydän ääressä Kristian kirjoitti ahkerasti eikä huomannut tulijaa. Muukalainen käveli täysin äänettömästi eteen päin.

Pahaksi onneksi Kristian lopetti kirjoittamisen juuri, kun tulija oli ehtinyt hänen taakseen ja aikoi ilmeisesti kaivaa lisää paperia laatikosta, joten muukalaisella ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lyödä Kristiania niin kovaa, että tämä tipahti tuolilta lattialle.

Kristian oli hämmästyksestä huolimatta salamana pystyssä, eikä onneksi huutanut apua, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun muukalainen veti viittansa poimuista miekan. "Sinä!" Kristian kähähti hiljaa. "Tiesit, että tulisin jonain päivänä", muukalainen sanoi matalalla äänellä, "Kuvittelin tosin, että olisit niin pelkuri, että lähtisit pois maasta ennen kuin saan sinut käsiini."

"Hyvähän sinun on siinä puhua!" Kristian kivahti, "Sinulla on miekka ja minä olen aseeton. Heitä miekka pois ja tappele kuin mies!" Siinä samassa muukalainen tipautti miekkansa maahan ja kävi Kristianin kimppuun. Kristian ei kai ollut odottanut näin nopeaa alkua tappelulle, sillä hän kaatui maahan kahdesta iskusta tekemättä itse mitään.

"Olet edelleen yhtä säälittävä kuin viime tapaamisella Kristian", muukalainen naurahti ja poimi sitten taas miekan käteensä. Nyt Kristianin katseessa oli häivä pakokauhua. "Katso minua silmiin, Kristian Markuksenpoika!" muukalainen sanoi vaativalla äänellä, joka oli niin hypnoottinen, että Kristian nosti katseensa lähes tahtomattaan. "Kadu syntejäsi Kristian, sillä sinä kuolet nyt", muukalainen sanoi ja tuijotti Kristiania tiiviisti. Lopultakin Kristian veti syvään henkeä huutaakseen, mutta muukalainen oli nopeampi ja miekka viuhui ilmassa ja pureutui Kristianin rintaan.

Kristian ei päästänyt enää ääntäkään vaan hänen päänsä retkahti rintaa vasten ja lopulta hän rojahti kuolleena maahan. Muukalainen katsoi ilmeettömänä Kristianin viimeisiä hetkiä ja puhdisti sitten miekan viittansa liepeeseen.

Muukalainen viipyi huoneessa vielä hetken ja astui sitten taas käytävään ja katseli ympärilleen.

Lulu kutoi pimeässä olohuoneen nurkassa, eikä huomannut hiippailevaa vierasta. Muukalainen katseli hetken naisen työskentelyä ja antoi vasta sitten miekalleen töitä.

Lulu päästi suustaan omituisen puuskahduksen ja vajosi sitten hänkin lattialle liikkumattomaksi mytyksi.

Muukalainen nosti miekkansa kasvojensa eteen ja sen kiiltävästä pinnasta heijastuivat hänen kasvonsa. "Olemme tulleet tiemme päähän, ystäväiseni", hän sanoi miekalleen ja veti syvään henkeä. Taas kuului ääni miten rauta leikkasi ilmaa ja sitten ihmistä ja miekka vei jo kolmannen hengen sinä yönä.

Muukalainen kaatui lattialle miekkansa päälle ja talo vaipui aavemaiseen hiljaisuuteen.

Aamulla talon ovelle koputettiin. "Luluuu! Huomenta, oletko jo valmis lähtemään torille?" huuteli ovelta vanha nainen. Kun vastausta ei kuulunut, astui hän peremmälle taloon.

Ensimmäisenä vanhus huomasi maassa makaavan tuntemattoman asemiehen. Sitten hänen katseensa kiinnittyi Luluun. "Laupias taivas, mitä täällä on tapahtunut?" vanhus päivitteli ja säntäsi ovelle.

Vanhus juoksi ovesta ulos ja lähti hakemaan kuninkaan virkamiehiä paikalle. Täytyihän salaperäinen murha hänen korttelissaan selvittää!

Voudit saapuivat paikalle nopeasti ja tarkastivat tilanteen. Toinen heistä alkoi käydä taloa läpi ja toinen kuulusteli vanhusta: "Ottakaahan nyt aivan rauhallisesti, rouva..." "Martta Joakimintytär, köydenpunojan leski. Mieheni, Jaakko Matinpoika, kuoli tuossa kevättalvella ja..." "Niin-niin", vouti keskeytti, "Sanokaahan siis Martta-rouva, ettehän ole koskeneet mihinkään, oliko kaikki näin kun tulitte?" "Ei koskenut en ole mihinkään, voivoi tätä kohtaloa, niin nuoria vielä ja tulevaisuus edessä..." Martta voivotteli ja voudin kärsivällisyys alkoi pettää.

Martan höpötys onneksi taukosi, kun toinen vouti sai talokierroksensa tehtyä: "Tuolla työhuoneessa makaa yksi mies kuolleena, varmaankin talon isäntä. Muuten täällä ei ole enää ketään. Jos tekijöitä on ollut useampia, niin muut ovat nyt jo lähteneet. Tämän löysin kuitenkin pöydältä, päällä lukee Sisarelleni Reetalle." "Kukas tämä Reeta on?" ensimmäinen voudeista ihmetteli ääneen, jolloin Martta sai taas suunvuoron: "Hän on Kristianin sisar, ainokainen, hän asuu Kristianin perintötilalla, jossain sisämaassa päin, en muista tarkemmin. Eivät he kyllä paljon puhuneet suvustaan. Aivan kuin olisi jotain riitaa ollut...." Martta jatkoi selitystään, mutta miehiä ei kiinnostanut kuunnella.

"Perin omituinen tapaus", sanoi voudeista ensimmäinen, "tuo kuollut nuorukainen on kaikille täysin outo. Hänen kanssaan samassa talossa on kaksi kuollutta. Mitä luulet onko tekijöitä ollut useampia?" "Minä luulen että taloon tunkeutui kaksi miestä, ryöstöaikeissa ehkä. Rouva tuossa istui kutomassa ja näki tulijat. Sitten hän huusi ja hänet vaiennettiin. Isäntä tuli ehkä työhuoneestaan ja iski tuon miehen kuoliaaksi. Toinen ahdisti hänet sitten työhuoneeseen ja tappoi siellä." "Muuten hyvä teoria, mutta miksi isännän vierestä ei löytynyt miekkaa? Ja jos tappaja otti sen mukaansa, niin miksi hän jätti toverinsa tai toverinsa miekan tänne. Ne ovat kalliita kuten tiedät. Minun teoriani on, että tuo mies hiipi sisään toverinsa kanssa. Heille oli maksettu murhasta. He tappoivat nuo kaksi, mutta sitten heille tuli riitaa ja toinen tappoi toisen ja lähti itse rahojen kanssa."

"Miksi joku halusi murhata tämän perheen?" toinen vouti kysyi. Martta oli viimein vaiennut huomattuaan, että häntä ei kuunneltu, joten hän pääsi aloittamaan nyt uudesta aiheesta: "No kateudesta tietenkin! Se on ihmisen perisynti! Kristian-herra oli niin varakas ja tunnettu, että varmasti joku ihmispaholainen alkoi kadehtia häntä. Tietenkin sellainen ihminen haluaa toimia ennen lähtöä..." "Lähtöä?" ensimmäinen vouti kysyi kiinnostuen ensimmäistä kertaa vanhuksen puheista. "Olivatko he lähdössä jonnekin?" hän kysyi Martalta. Toiselle voudille hän sanoi: "Riisu tuo mies, niin katsotaan saadaanko hänen alkuperästään jotain tietoa."
Martta alkoi sitten kertoa lähtösuunnitelmista voudille: "Kristian oli järjestellyt lähtöä jo viimeisen vuoden. Kun he aikanaan lähtivät kotikylästään (Ei en vieläkään muista sen nimeä, mutta Ursina oli heidän sukunimensä, kyllä niin varakkaan suvun pitäisi löytyä jostain luettelosta!), niin he jättivät siis talonsa Kristianin Reeta-siskolle ja ottivat mukaan kaikki varansa ja alkoivat täältä käsin puuhata lähtöä Lyypekkiin kauppiaiksi. Me tutustuimme Lulun kanssa melkein heti, naapureita kun olemme ja..." Yhtäkkiä voudin mielenkiinnon vei hänen toverinsa huudahdus.

Vouti oli riisunut vaatteet nuorukaisen päältä ja kokenut elämänsä järkytyksen. Kuollut ei ollutkaan nuori mies vaan nainen. Ryysyisessä mekossa ja lyhythiuksinen, mutta nainen silti. Lisää he hämmästyivät, kun takin poimuissa oli pullea pussillinen rahaa ja naisella oli kaulassaan arvokkaan näköinen medaljonki.

Hetken he kaikki vain tuijottivat tätä ilmestystä. Rahapussi oli vesittänyt heidän teoriansa ryöstäjäparista eikä kellään ollut mitään teoriaa surmayön kulusta.

Lopulta Martta sanoi: "Eniten tässä käy sääliksi pikkuista!" Tällä kertaa molemmat voudit katsoivat häntä hämmästyneenä. Sitten toinen kysyi: "Mistä pikkuisesta te oikein puhutte?" "Täytyykö teille kaikki kädestä pitäen selittää?" vanhus kysyi nauraen, "Tulkaa minä näytän." Ja niin Martta johdatti miehet makuuhuoneen takaiseen pieneen komeroon.

Ja niin totta kuin se oli komerossa oli pieni kehto, jossa makasi kiltisti lapsi. "Kristianin ja Lulun esikoinen", Martta sanoi surullisesti, "vajaan kuukauden vanha, vielä ei ehditty edes ristiäisiä järjestää." Miehet tuijottivat lasta surullisesti, mutta lopulta heistä vanhempi otti ohjat käsiinsä.

Ja pian he poistuivat talosta ja laittoivat luudan ovelle asumattomuuden merkiksi. Ruumiit haettaisiin myöhemmin. Nuori vouti otti mukaansa kirjeen, hän etsisi jostain tiedon missä Ursinat asuivat ja toimittaisi veljen viimeiset sanat sisarelleen, Martta sai tehtäväkseen viedä vauvan kirkon orpokotiin mukanaan vähän omaisuutta, jotta paikka varmasti järjestyisi. Vanhin vouti meni kirjoittamaan tapahtumat ylös. Kukaan heistä ei kuitenkaa koskaan saanut tietää mitä talossa oli oikeasti tapahtunut.

Seuraavassa osassa Reeta sitten avaa kirjeensä. Mitäköhän Kristian on halunnut kertoa vihaamalleen siskolleen?