Koulun alkuun virtaa tarjoaa tämänkertainen Ursina-pätkä.

Tekla seisoi taas lastenhuoneen ovella. "Pidä huolta Nuutista ja muista", oli äiti viimeisinä sanoinaan sanonut. Tekla oli sisimmältään kiltti tyttö, joka teki mitä käskettiin. Ei hän voisi koskaan kuvitellakaan vahingoittavansa pikkusisaruksiaan. Mutta silti, hän oli niin lähellä kartanon omistusta. Nuutti ja Anni nukkuivat molemmat. Kukaan ei saisi tietää. Kukaan ei epäilisi tunnollista Teklaa. Mutta sitten järki vei taas voiton tunteista. Teklan teki mieli melkein lyödä itseään. Mitä ihme häneen oli mennyt, kun hän ajatteli tällaisia?

Teklan työtaakkaa helpotti se, että Vilja oli oppinut hoitamaan yhä suuremman osan kotitöistä.

Vapaina hetkinään Loora uppoitui kirjahyllyn tarjoamiin opuksiin. Eräänä iltana hänen käteensä sattui hyllyn perälle hautautunut nahkakantinen opus. Tekla puhalsi pölyt sen päältä ja esiin paljastui kullanhohtoinen, joskin jo melko haalistunut teksti 'Ursinoiden sukukirja'. Tekla käänsi esiin nimiösivun ja siihen oli kirjoitettu seuraavat sanat:
Tähän kirjaan haluan taltioida Ursinoiden
loisteliaan historian, jotta jälkipolvet muistavat
suvun jäsenet sellaisina kuin he olivat. Minä,
Ulrika Rikhardintytär,
olen aloittanut tämän kirjan ja jatkan sitä niin
kauan, että jonkun muun on otettava vastuu siitä.
Äitini kuoltua otin vastuun kirjoittamisesta
Miikkaeli Rikunpoika
Löysin tämän kirjan hyllyn kätköstä ja yritän täyttää
siihen tiedot, joita siitä puuttuu
Karoliina Matleenantytär
Kartuttaakseni taitojani kirjoittajana ja jatkaakseni 
Ursinoiden tarinaa, tartuin minä puolestani kynään
Reeta Matteuksentytär
Sukuun syntymättömänä minulle on kunnia saada
merkitä sen vaiheet muistiin
Helena 
Tekla ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan pitelevänsä käsissään tämän kirjan veroista aarretta. Kirjan täytyi olla jo ikivanha, niin kellastunut se oli. Silti Teklaa ihmetytti sen hyväkuntoisuus, aivan kuin sitä ei olisi juurikaan luettu. Tekla luki uudestaan läpi listassa olevat nimet. Helenaa lukuunottamatta henkilöt olivat hänelle outoja. Hän muisteli hämärästi nähneensä nimet niissä vanhoissa hautakivissä, jotka jo kasvoivat runsaasti sammalta ja joita sade ja tuli olivat piesseet vuosikausia. Tämä kirja olisi pakko lukea läpi niin nopeasti kuin mahdollista!

Teklan monta vuotta kestänyt vaivannäkö palkittiin vihdoin ainakin jollain tapaa, kun kaksosten syntymäpäivä koitti ja nämä vanhenivat terveiksi lapsiksi.

Nuutti ja Anni olivat tottuneet pitämään toisilleen seuraa koko pienen ikänsä ja lapsuusiässä heistä tulikin suorastaan erottamattomia.

Heti heidän jälkeensä tuli myös Viljan syntymäpäivä, joka sekin jäi vaille juhlallisuuksia Teklan kiinnostuksen puutteen vuoksi.

Viljan säkenöivää nuorta kauneutta korosti entisestään punakultainen silkkimekko, jonka hän kaapin pohjalta löysi. Tekla ei ollut siskonsa keimailevasta vaateparresta kovinkaan innoissaan ja hänen intonsa olisi varmaan laskenut entisestään, jos hän olisi jo ehtinyt Sukukirjassa Reetan kirjoittamaan osuuteen ja sen varsin osuvasti ennustavaan lauseeseen: "Sen silkkimekon kantajat eivät ole koskaan olleet kilttejä tyttöjä."

Nuutin ja Annin kasvamisessa sekä Viljan ikääntymisessä oli se loistava puoli Teklan kannalta, että nyt hänkin pääsi  taas kouluun. Teklaa tosin harmitti hukkaan kulunut aika ja se, että hän joutui monta vuotta nuorempien (ja sitä kautta tyhmempien) oppilaiden seuraan. Kamalasti ei Tekla kuitenkaan jaksanut valittaa, niin iloinen hän oli palanneesta opiskelumahdollisuudesta.

Aiemmilta vuosilta tuttuun tapaan talon aaveet villiintyivät taas, kun useampi syntymäpäivä sattui yhteen nippuun. Vilja oli erityisesti aaveiden hampaissa, mikä oli erityisen ikävää, sillä Vilja pelkäsi aaveita kuollakseen.

"Mitä sinä luet?" Nuutti tuli kysymään Teklalta eräänä iltana, kun tämä oli taas syventyneenä Ursinoiden sukukirjaan. "Ei kuulu sinulle", sanoi Tekla ehkä rumemminkin kuin oli alunperin tarkoittanut. Nuutti kohotti kulmiaan vähän hämmästyneenä ja meni sitten tiehensä. Tekla ei oikein itsekään tiennyt miksi, mutta jotenkin hänen ei alkuunkaan tehnyt mieli jakaa Sukukirjaa kenenkään muun kanssa. Hän oli ehtinyt kirjassa jo reippaasti yli puolen välin ja hänestä oli mukava pitää sukunsa tarina omana pienenä salaisuutenaan. Niinpä hän piilotti tällä kertaa Sukukirjan hyllyn perälle, jonne pikkusisarukset eivät edes yltäneet.

Kirjan piilottaminen ei suinkaan ollut täysin aiheeton varotoimi, sillä Nuutista oli tullut melkoinen lukutoukka. Hän oli lukenut kohta melkein kaikki talosta löytyvät kirjat kannesta kanteen. Erityisesti Nuuttia kiinnostivat kirjat rakentamisesta ja lääkintätaidosta, mutta myös Katekismus oli ahkerasti luvun alla.

Nuutti ei syystä tai toisesta ollut huomannut Teklan kylmäkiskoisuutta häntä kohtaan, tai sitten Nuutti ei vain antanut sen häiritä itseään. Niinpä hän pyysi Teklaa usein kanssaan pelaamaan shakkia tai muuten viettämään aikaa. Shakkipelejä ei koskaan otettu turhan vakavasti, sillä molemmat huijasivat pelissä minkä ehtivät. Erään kerran Nuutti sitten sanoi pelin lomassa: "Minusta olisi mukavaa lähteä luostariin kouluun sitten vanhempana. Papiksi opiskelu olisi hyvin kiinnostavaa." Siinä vaiheessa Tekla oli pompata pystyyn ja kaataa pelilaudan nurin, mutta hän sai hillittyä itsensä juuri ja juuri ja sanoi vain kireästi: "Katsotaan sitä sitten."

Talvi oli Koivulassa sinä vuonna pitkä ja runsasluminen. Monta koulupäivää peruuntui pakkasen ja ylettömän lumentulon takia. Niinä päivinä kun kouluun piti mennä, sai polun raivata korkeisiin kinoksiin. Lumesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, aika kului kuitenkin uskomattoman nopeasti tässä neljän lapsen talossa.

'Vai haluaa tuo rääpäle pappiskouluun...' ajatteli Tekla katkerana. Hän oli unohtunut ruokapöytään katselemaan pikkuveljeään, joka istui taas nenä kiinni jossain kirjassa. Vuosia Teklan sisällään pitämä viha alkoi taas kuohua. Ei häntä pikkuveljen menestys muuten olisi riipinyt, mutta miksi hänen oli pakko haluta juuri sille uralle, josta Tekla oli salaa haaveillut?

Viljalla oli kaksosiin huomattavasti lämpimämmät välit kuin Teklalla. Kun Nuutin ja Annin syntymäpäivä sitten tuli, oli Vilja ainoastaan heidän kanssaan sitä viettämässä.

Anni ja Nuutti suhtautuivat teini-ikäisinäkin opiskeluihin vakavasti. Nuutille opin tie oli suorastaan kaikki kaikessa, kun taas Anni, joka oli luonteeltaan kiltti ja hiljainen, suhtautui koulun käyntiin lähinnä velvollisuutena, joka tuli hoitaa hyvin.

Melko heti syntymäpäivänsä jälkeen Nuutti sitten pudotti pommin uudestaan ottamalla esille kysymyksen luostariin menosta. Nuutti selitti pitkän tovin innoissaan haaveistaan luostariopiskelun tuomista mahdollisuuksista lainkaan huomaamatta Teklan yhä synkemmäksi käydää ilmettä.

"Vai haluaa herra luostariin?" Tekla sitten lopulta räjähti, "Meinasit sitten jättää meidät kolme tänne taas pärjäämään keskenämme? Tiedätkö miten vaikea on pitää taloutta pystyssä ilman miespuolista sukulaista?" "Sisko hyvä, ymmärrän täysin, että sinulla on ollut rankkaa ja arvostan suuresti sitä miten olet pärjännyt yksinäsi..." Nuutti aloitti tyynen sovittelevasti, mutta Tekla keskeytti hänet huutamalla taas: "Hyvin olenkin pärjännyt aina! Sinua en ole mihinkään tarvinut ikinä. Jäisit vain sinne luostariin ikiajoiksi niin kaikki olisi hyvin!"

Sitten Tekla kauhistui jo omia puheitaankin. Miksi hän näin huusi omalle veljelleen ja vieläpä melko aiheetta? "Anteeksi", hän mutisi vähän nolona, mutta Nuutin kasvoille nousi taas Teklaa niin ärsyttävä lempeä hymy. "Saattaa ollakin, että jään luostariin. Tällä hetkellä minusta kuitenkin tuntuu, että kutsumukseni ei ole luostarielämän suljetussa maailmassa. Koen velvollisuudekseni sitä paitsi tulla huolehtimaan teistä siskoista ajan myötä", Nuutti sanoi kuulostaen paljon ikäistään vanhemmalta. "Aivan se ja sama minulle", Tekla puuskahti kyllästyneenä, "Lähde aivan vapaasti luostariin jos sinusta siltä tuntuu." Nuutin kasvoille levisi virnistys ja hän sanoi lähtevänsä ensi tilassa, kunhan saisi järjestettyä kyydin kauas Pyhän Simoleonin luostariin.

"Minä olen isä taas aivan yksin täällä", Tekla voihki hiljaa hautausmaalla. "Minun on taas kannettava vastuu kaikesta ja tehtävä kaikki ilman, että saan mitään palkkaa siitä hyvästä. Miksi maailma on niin epäreilu, että se jakaa kaiken hyvän aina vain Nuutille?"

"Miksen minä voinut syntyä pojaksi?" Tekla nyyhki äitinsä haudalla, "Silloin olisin voinut toteuttaa unelmani ja elää niin kuin tahdon? Miksi minun pitää olla tyttö ja pelkkä surkea lastenlikka?" Tekla itki vielä vähän aikaa, mutta sitten hänen mieleensä nousi ajatus kuin äidin lähettämänä: 'Olisiko kukaan muu, tai varsinkaan poika, voinut pelastaa sinun kolmea sisarustasi?"

Näin Ursinat tällä erää :) Jätähän taas kommenttia luettuasi osan!