Piristämään harmaata arkea tulee taas Ursinaa, tällä kertaa poikkeuksellisen pitkänä jaksona!

Vielä samana iltana melkoisen väsynyt, mutta onnellinen Minta kömpi siskonsa seuraan ruokapöytään. Nirkka itse ei ollut huomannut Mintan katoamista, joten hän alkoi onnellisena höpöttää vain omista asioistaan: "Minta, arvaa mitä äiti kertoi minulle? Hän ja isä ovat suunnitelleet minulle avioliittoa jonkun rikkaan ja arvostetun kartanonherran kanssa! Eikö ole upeaa? Minusta tulee jonkin suuren ja rikkaan kartanon emäntä ja minulla on paljon palvelusväkeä ja monta lasta! Mitäs sanot?" "Minua ei ainakaan kiinnosta mikään suuri kartano", Minta tokaisi, "Kaikki miehethän ovat niissä ikivanhoja leskimiehiä ja talot ovat täynnä entisten vaimojen lapsia! Ei kiitos, ei sovi minulle." "Mutta sisko, eihän sitä miestä joudu paljoa edes näkemään! Mutta ajattele vain niitä rikkauksia...!" Nirkka hehkutti. (Mikäköhän tavoite Nirkalla on?)

Aamulla heti ensimmäiseksi Minta meni äitinsä juttusille: "Äiti kiltti, tapasin tässä eräänä päivänä koulussa yhden mukavan nuoren miehen ja hän pyysi minua mukaansa kylälle tänä iltana. Annathan minulle luvan mennä?" Reeta innostui silminnähden siitä, että hänen tyttönsä herätti kiinnostusta ja antoi oitis luvan. Mielenkiinto tätä iltaista kavaljeeria kohtaan oli kuitenkin suuri ja hän uteli Mintalta lisää hänestä. "Hänen nimensä on Joonatan ja hän on pitkä ja tumma ja komea", Minta sanoi unelmoiden. Reeta taputti tyttöään hartialle, mutta mietti samalla, että minkä talon poikia tämä Joonatan oikein oli.

Kun ilta alkoi jo olla myöhä, eikä Mintaa vielä kuulunut kotiin, päätti Johannes puhua Reetalle. "Tiedätkö sinä missä Minta on? Kellohan on jo todella paljon!" hän puhui vain näennäisen huolestuneesti. "Voi älä huoli", Reeta sanoi iloisesti, "Hän on kylällä erään nuoren Joonatanin seurassa. Ajattele, hänestä ollaan sittenkin kiinnostuneita! Annoin hänelle luvan olla ulkona niin kauan kuin hän haluaa." Reetan hämmästykseksi tämä tieto ei näyttänyt huojentavan Johanneksen mieltä, vaan saavan hänet pois tolaltaan.

"Annoitko sinä hänelle luvan?!" Johannes sähähti, "Onko sinulla aavistustakaan, mikä tämä Joonatan on miehiään?" Reeta pudisti hämmästyneenä päätään. "Hän on vampyyri, kirottu ihminen!" Johannes karjahti ja Reeta veti kätensä tyrmistyneenä kasvoilleen. Sitten hän kuitenkin alkoi ajatella tilannetta Mintan kannalta ja alkoi puolustaa häntä: "Mutta Minta vaikutti hyvin onnelliselta, ajattele nyt, hän on kuvitellut, että kukaan ei voisi koskaan rakastaa häntä, mutta sitten tulee tämä poika. Etkö sinä haluakaan tyttäresi olevan onnellinen?" "Haluatko sinä, että tyttärestäsi tulee, epäkuollut, jumalanhylkäämä olento, jota kaikki halveksivat?" Johannes hyökkäsi vastaan, "Mieluummin minä eläisin vanhanapiikana, kuin vampyyrinä. Minä kiellän Mintan ja vampyyrin yhdessä olon ehdottomasti!" "Mutta Johannes..." Reeta aloitti, mutta Johannes vaiensi hänet sanomalla: "Ei vastaväitteitä, minä olen sentään tämän perheen pää!"

Kun Minta tuli kotiin, Johannes oli häntä ovella vastassa ja hän tervehti Mintaa sanomalla: "No, olikos mukava ilta?" niin mairealla äänellä, että Minta tiesi hänen tietävän. Aivan tahallaan Minta kuitenkin vastasi: "Oli, ihanampi kuin koskaan aiemmin elämäni aikana!" ja sai vastaan kaamean huuto ryöpytyksen.

"Minta, se poika on vampyyri! Minä kiellän teidän seurustelunne ehdottomasti!" Johannes sanoi suoraan ja yllätti Mintan. Nuoren elämänkokemuksensa takia Minta ei ollut osannut tunnistaa Joonatania vampyyriksi, vaikka tajusikin nyt sen aivan selvästi, kun se hänelle kerrottiin. Niinpä Minta ei hetkeen saanut sanaa suustaan, vaan änkytti vain jotain sekavaa. Oliko hänen nuori lempensä nyt näin kavalasti pettänyt hänet? Suruissaan Minta painoi päänsä.

"Hei, tyttöseni, älä ole surullinen. Hyvä että asia tuli tietoosi edes nyt. Usko minua, on parempi, että et tapaa enää sitä poikaa", Joonatan lohdutti kömpelösti. "Mutta isä, minä rakastan häntä!" Minta sanoi hiljaa. Johannes nosti hänen leukaansa, jotta pystyi katsomaan tyttöä silmiin: "Minta, hän vain on lumonnut sinut vampyyrivoimillaan. Sinä toivut siitä kyllä pian ja sitten sinun on parempi olla. Lupaa minulle, että et enää tapaa sitä poikaa. Lupaathan?" "Lupaan isä", Minta sanoi vaisusti.

Johannes ei pitänyt tarpeellisena kartoa Mintan tragediasta muille lapsille, mutta tokkopa heitä olisi asia niin kiinnostanutkaan. Nirkan päivät kuluivat kartuttaessa taitoija, jotka olisivat tarpeen suuren kartanon emäntänä. Pianonsoittoa, kirjailua, piirrustusta, juhlien suunnittelua... Opittavaa riitti.

Eräänä iltana Minta oli parvekkeella nauttimassa yöilmasta, kun parvekkeen alle ilmestyi tuttu henkilö. "Minta, miksi et enää halua tavata minua?" Joonatan kysyi kuiskaten, "Etkö enää rakasta minua?" Tuttujen kasvojen näkeminen sai vanhat tunteet taas syttymään Mintassa, mutta isän ääni korvissaan hän sanoi vain: "Mene pois, vampyyri." Joonatan ei lähtenyt mihinkään, vaan sanoi: "En voi mitään sille mitä olen, mutta sen voin päättää mitä teen. Ja minä haluan sinut prinsessakseni." Minta ei enää kestänyt katsoi anovia tummia silmiä, vaan meni sisään ja kolautti oven kiinni perässään.

Minta oli jo alkanut suhtautua lyhyeen aikaansa Joonatanin kanssa kuin kaukaiseen uneen, mutta pojan ilmestyminen uudelleen, oli saanut hänet kaipaamaan poikaa enemmän kuin koskaan aiemmin. Sydänsurunsa Minta yritti hukuttaa kotitöihin ja pikkusiskoihin sekä lemmikeihin, mutta mikään ei vienyt pois hänen mieltään hiljaa valtaavaa apeutta.

Yllättäen Ursinoille saapui kirje luostarikoulusta ja viimeisillään raskaana oleva Reeta istahti tuoliin lukemaan sitä. Kirje oli koreasti muotoiltu, mutta siinä sanottiin, että Mintan nykyinen ulkoinen tasokkuus ei vastannut niitä vaatimuksia, jotka luostarikoulussa oppilaille asetettiin, joten Minta näin ollen erotettiin koulusta. Reeta kihisi kiukusta (muutama paloarpi ja heti tyttöä pidetään jonain saastaisena), mutta päätöstä ei voinut kumota. Reetan sydän suorastaan itki, kun hän joutui kertomaan Mintalle huonot uutiset.

Reeta ojensi kirjeen Mintalle, joka luki sen ilmeen värähtämättä ja heitti sen jälkeen kirjeen lattialle. Reeta oli odottanut raivokohtausta tai kyynelmyrskyä, mutta Mintan kasvoilla oli vain sama kaukainen ja samalla hieman surullinen ilme, joka, kuten Reeta nyt pani merkille, oli ollut Mintan kasvoilla viime aikoina melko usein. Kun tytär ei osoittanut minkäänlaisia tunteita, niin Reetan oli vaikea keksiä jotain sanottavaa. Viimein hän mutistua värisevällä äänellä: "Älä ole surullinen, isä ja minä rakastamme sinua ihan yhtä paljon kuin ennenkin." "Älä huoli äiti", Minta sanoi värittömällä äänellä, "En minä oikeastaan edes pitänyt luostarikoulusta. Kyläkoulu kelpaa minulle ihan hyvin." Reeta ei tiennyt pitäisikö Mintan sanoja uskoa vai ei.

Yllätyksiltä ei Kartanossa selvästikään voitu välttyä, sillä jo kerran kadonnut Matteuksen hauta oli kadonnut taas - tällä kertaa ilmeisen lopullisesti. Niinpä Mattauksen haudalle teetettiin jo toista kertaa uusi hautakivi.

Pian sen jälkeen alkoi Reetan ja Johanneksen kuudes lapsi pyrkiä maailmaan. Reeta toivoi hartaasti, että tämä kerta toisi tulosta ja lapsi olisi vihdoinkin se hartaasti toivottu poika.

(No, mitä veikkaat?) Lapsi oli jälleen kerran tyttö. Mustatukkainen ja sinisilmäinen tyllerö sai nimekseen Elina. Reeta alkoi epäillä olevansa jo liian vanha enää saamaan vielä uutta lasta ja tavallaan hän toivoi, että tämä lapsi olisikin hänen viimeisensä, jolloin kartanon perimys voitaisiin antaa Mintalle, jolloin hänelläkään tuskin olisi ongelmia puolison hankinnassa.

Minta oli mennyt aikaisin nukkumaan ja itki yksin huoneessa suurta kurjuttaan. Hänen Joonataninsa vietiin häneltä, kukaan ei varmaan enää koskaan rakastuisi häneen, häntä ei kelpuutettu enää kouluun ja nyt Reetakaan ei varmaan enää huomioisi häntä uuden lapsen takia. Mintaa kalvava suru väsytti häntä ja sinä iltana hän tunsi itsensä poikkeuksellisen uniseksi.

Yhtäkkiä käytävästä alkoi kuulua vaimeaa kahinaa, joka alkoi kuulua lähempää ja sitten ovesta putkahtikin huoneeseen lepakko. Minta ei ollut koskaan nähnyt lepakkoa, mutta hän oli kuullut, että ne saattoivat olla hyvinkin ilkeitä.

Sitten kuului vaimea poksahdus ja hänen edessään seisoi ilmielävänä hänen oma Joonataninsa. Tietämättä enää näkikö hän unta vai ei Minta kuiskasi: "Mitä sinä täällä?" "Tulin hakemaan prinsessani omakseni", Joonatan vastasi hymyillen ja astui lähemmäs.

Minta kietoi kätensä Joonatanin ympärille ja antautui tämän syleilyyn haluamatta päästää irti, sillä silloin poika olisi voinut kadota yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Joonatankin vaikutti haluttomalta irrottautumaan hänestä, nyt kun he olivat taas yhdessä.

Yhtäkkiä Joonatan kumartui alemmas ja upotti hampaansa Mintan kaulaan. Minta henkäisi kivusta ja hämmästyksestä, mutta ei yrittänytkään päästä irti.

Kun Joonatan viimein laski hänet, niin Minta tempaisi esiin käsipeilin ja katsoi naamaansa ja parkaisi: "Joonatan, mitä sinä teit minulle?" "Tein sinusta oman prinsessani", Joonatan vastasi hymyillen. Minta tarkasteli kasvojaan. Hänen siniset silmänsä olivat muuttuneet tummanpunaisiksi, iho kalvakan harmaaksi ja suuhun oli ilmestynyt terävä kulmahammaspari. "Sinä olet niin kaunis", Joonatan henkäisi, "Haluan, että olet ikuisesti minun."

"Oikeastiko?" Minta henkäisi, "Etkö olekaan vihainen minulle?" "Kulta, minä en voisi olla sinulle vihainen", Joonatan sanoi. "Jos haluat, että olemme ikuisesti yhdessä, niin minä vaadin, että me menemme naimisiin", Minta sanoi vakaasti. "Kulta, jos se on sinun tahtosi, niin sitten me menemme, mutta miten me voimme? Voimme mennä naimisiin vasta aikuisina, eivätkä vampyyrit vanhene koskaan." "Odota tässä", Minta käski, "Minulla on idea."

Minta hiipi nukkuvan talon läpi kellariin, peittäen kasvonsa varmuuden vuoksi kädellä, jos joku olisikin ollut vielä hereillä. Huoli oli kuitenkin turha, sillä jokaisesta huoneesta kuului unista tuhinaa. Minta oli päättänyt etsiä taikalampun.

Jokseenkin vaistomaisesti Minta tiesi, että jos lamppu oli vielä talossa, niin se oli piilotettu kellariin. Kuin jonkin voiman kuljettamana Minta suuntasi heti nurkkaan, johon lamppu oli hylätty pölyttymään.

Minta hiipi takaisin yläkertaan ja asetti lampun lattialle. Hän ja Joonatan katselivat sitä vain kunnioittavasti hetken aikaa.

Varovasti Minta asteli lampun luo ja tietämättä miten toimia hieraisi sitten epämääräisesti sen kylkeä.

Violetin savun mukana lampusta purkautui miehen ylävartalo, joka sanoi kumealla, mutta tilanteeseen sopivan hiljaisella äänellä: "Rouvani kutsui minua." "Niin tein", Minta vahvisti, "Haluan, että toteutat toiveeni." "Kuten rouvani haluaa", vastasi henki nöyrästi.

"Me haluamme tulla aikuisiksi", Minta sanoi napakasti. Henki silmäile hetken heitä molempia ja nyökkäsi. Hän kysyi kuitenkin vielä: "Olettehan aivan varmoja toiveestanne? Taikaani kun ei voi perua." "Olemme varmoja", Minta ja Joonatan sanoivat yhteen ääneen.

"Olkoon sitten niin!" henki julisti, "Jää hyvästi Koivula!" Se pyörähti kerran ilmassa ja sujahti sitten takaisin lamppuunsa, joka keinahteli rajusti. Minta ja Joonatan tuijottivat tiivisti outoa näytelmää.

Yhtäkkiä lamppu kohosi ilmaan ja hajosi tuhansiksi pieniksi kimaltaviksi palasiksi, jotka levisivät Mintan ja Joonatanin päälle.

Kimallus vaihtoi väriä ja kertyi heidän ympärilleen kipunoiksi, joiden merkityksen molemmat tiesivät.

Mintasta ja Joonatanista oli kasvanut aikuisia.

Hetken aikaa he vain katselivat toistensa uusia kasvoja, jotka olivat vähintäänkin yhtä hurmaavia kuin aiemmin.

Sitten he suutelivat hellästi sanomatta edelleenkään sanaakaan.

Pohtiessaan mistä he saisivat sormukset, Joonatanin käsi osui vyöpussiin, jonka tuntui omituisen painavalta. Katsoessaan mitä pussissa oli, Joonatan näki kaksi paksua ja raskasta kultasormusta, joista toisen hän ojensi Mintalle. Hitaasti ja nautinnollisesti he pujottivat sormukset toistensa sormiin.

Joonatan mursi hiljaisuuden kysymällä viimein: "No, Rouva Ursina, mitä haluat, että me teemme seuraavaksi?" Minta vastasi leikkisästi: "Lähdetään etsimään onnea."

He poistuivat huoneesta, joka oli aina ollut Mintalle pakopaikka pahasta maailmasta. Ennen lähtöään Minta halusi kuitenkin vielä tehdä jotain. "Mitä sinä teet tuolla kankaalla ja siveltimellä?" Joonatan kysyi uteliaasti. "Näet kohta", Minta sanoi ja upotti toisen kulmahampaansa syvälle kämmeneensä.

"Nyt voimme lähteä", sanoi Minta viimeisteltyään työnsä ja käytyään vielä kerran omassa huoneessaan. Joonatan syleili vaimoaan ja sanoi: "Anna minun näyttää tie."

Hetken kuluttua Ursnoiden pihatien valoista varjoihin lensi kaksi lepakkoa, siivet hiljaa kahisten - vapaina ja onnellisina.

Sivupalkista löytyy myös uusi sivu, ikään kuin koulunaloittajaislahjana ;D