Onneksi koulusta ei saa enää läksyjä, joten voin käyttää kaikki iltapäiväni Ursinoiden parissa. No, en nyt sentään ihan kaikkia ;D

Kristianin lapsi ei herättänyt Karoliinassa minkäänlaisia äidillisiä tunteita. Hän ei ajatellut lämmöllä sisällään kasvavaa elämää, vaan pohti millä tavalla hän pääsisi siitä eroon. Karoliina yritti välttää panikointia, mutta pieni hätäännys vaivasi häntä koko ajan. Eritoten hän pelkäsi Kristianin saavan tietää...

Väsymyksestään huolimatta Karoliina teki työnsä normaaliin tahtiin, jotta kukaan ei epäilisi mitään. Karoliinan onneksi Kristianin määräämä työasu oli suuri ja väljä, joten sen sisään piiloutui helposti kasvava maha.

Illalla, kun Kristian vaimoineen oli jo käynyt vuoteeseen, tuli Karoliina Reetan luo ja sanoi: "Reeta, minun on pakko lähteä käymään keskustassa. Jos Kristian vielä nousee ja ihmettelee, missä minä olen, niin sinun pitää keksiä jokin selitys. Kristian ei saa missään nimessä tietää, mihin minä lähdin." Reeta katsoi kummastuneena Karoa. Tämän yleensä tyynistä silmistä paistoi huoli ja pakokauhu. Reetalle ei tullut mieleenkään kieltäytyä, joten Karoliina ryntäsi ulos ja katosi alkutalven illan hämärään.

Hätääntyneenä Karoliina juoksenteli pitkin katuja ja kujia etsien vanhaa ennustajaeukkoa. Lopulta Karoliina löysi etsimänsä vanhuksen ja pyysi tältä mitä tahansa, millä päästä lapsesta eroon. "Jaa jaa", muori myhäili karhealla äänellä, "Eivätkö rohtoni ole toimineet, vai oletko unohtanut ottaa sitä joka päivä?" "Minähän sanoin, etteivät ne pullot ole minulle! Anna nyt jotain myrkkyä tänne, äläkä pitkitä tätä enää!"

Muori näki selvästi miten kiihkeästi Karoliina hänen ainettaan halusi, joten hän pystyi sumeilematta ilmoittamaan huomattavasti korkeamman hinnan kuin hän tavallisesti aineesta pyysi. Karoliina antoi kiireesti rahat muorin käteen ja kiiruhti takaisin kartanolle.

Reeta oli totellut Karoliinan pyyntöä ja vahtinut Kristiania, mutta Kristian oli onneksi kuorsannut koko ajan tyytyväisenä Lulun kyljessä. Karo komensi Reetan nukkumaan ja meni omaan kamariinsa mukanaan ostoksensa. Karoliina ei miettinyt sekuntiakaan, vaan joi pullosta. Aine oli niin kamalan makuista, että Karoliinaa alkoi yskittää, ja hän pelkäsi yskivänsä kallisarvoisen aineen pois. Niinpä hän ei juonut kuin puolet pullosta - ainahan hän voisi ottaa lisää.

Kristian koki elämänsä järkytyksen, kun mennessään hautausmaalle hän kuuli Matteuksen haudasta kumean äänen: "Kristian! Kuinka sinä saatoit?" Kristian säikähti niin, että hyppäsi suorastaan ilmaan. Ensimmäistä kertaa alkoi Kristian katua tekoaan. Ei hän sentään ollut halunnut niskaansa kuolleiden vihoja.

Karoliina odotti kärkkäästi jotain muutosta, mutta mitään ei tapahtunut. Lapsi kasvoi yhä hänen sisällään. Karoliina oli vain alkunut kärsiä ankarista selkäkivuista, jotka haittasivat hänen työntekoaan. Karoliina pelkäsi, että Kristian pian arvaisi jotain.

Karoliinan aavistelut osuivat oikeaan, sillä kipeä selkä pakotti hänet kulkemaan kummallisesti takakenossa. Kristian katseli hänen kulkuaan kulmat kurtussa. Karoliina mietti milloin Kristian kysyisi häneltä jotain. Silloin hän ei voisi valehdella tai Kristian tulkitsisi sen varmasti sopimuksen rikkomiseksi.

Niinpä heti kun keittiössä oli hetken hiljaista, kaivoi Karoliina esiin pullonsa ja kaatoi lopun juoman kurkkuunsa. Se maistui yhtä pahalle kuin ennenkin, mutta Karo tuskin huomasi sitä. Hän vain toivoi ja rukoili, että jotain alkaisi tapahtua.

Poikkeuksellisesti Karon rukoukseen vastattiin heti ja hän alkoi tuntea vatsassaan ankaraa kipua. Keittiöön tullut Reeta katseli hädissään tuskasta kalpeaa Karoliinaa ja yritti auttaa tätä jotenkin. "Auta minut, makaamaan", Karoliina kähisi ja Reeta talutti Karon vuoteeseen.

Karoliina voihki kauan tuskissaan ja vaipui lopulta levottomaan uneen. Hän nukkui sen päivän ja pitkälle seuraavaan ennen kuin nousi.

Kun Karoliina viimein jaksoi nousta, hän vain makasi vuoteellaan. Vauvasta hän oli päässyt eroon, mutta oli kuin pieni ihminen olisi vienyt mukanaan Karoliinan uskon johonkin. Enää hän ei ollut sama iloinen, mutta katkera keittiöpiika - hänestä oli kasvanut oikea nainen, joka ymmärsi, että maailma oli loppujen lopuksi melko kova paikka, melkein kuin shakkilauta. Mutta ei, Kristiania ei saanut ajatella, se tuotti vain lisää kipua. Hänen täytyisi unohtaa petollinen mies ja alkaa taas elää. Vaikka Kristian oli vienyt Karoliinan uskon hyvään ja rakkauteen, oli hän samalla opettanut jotain. Miehiin ei voi luottaa. Karoliina salli itselleen muutaman kyyneleen lapsen vuoksi, olihan se sentään yhtä paljon hänen kuin Kristianin.

Karoliina päätti aloittaa elämänsä raiteille saattamisen kertomalla Reetalle, mitä Kristian oli tehnyt. Reeta oli syvästi järkyttynyt siitä mitä hänen veljensä oli tehnyt Karoliinalle. Karoliina oli mielissään, kun Reeta ei edes yrittänyt puolustella Kristiania, vaan haukkui tätä ties millä nimityksillä. Vuodet Kristianin komennossa olivat alkaneet syövyttää jälkiään myös Reetaan.

Kun Kristian harmikseen huomasi, että Karoliina ei sittenkään tainnut olla raskaana, hän alkoi entistä ponnekkaammin yrittää Lulun kanssa.

Kristian halusi kuitenkin olla varma, joten hän istuutui Karoliinan viereen ruokapöytään ja kysyä pamautti: "No, oletko sinä raskaana?" Karoliina oli osannut odottaa tätä, joten hän oli miettinyt mielestään nasevan vastauksen etukäteen: "Kuolisin mieluummin kuin kantaisin sinun lastasi!"

"Pidä pienempää suuta, senkin hullu nainen!" Kristian kivahti, "Äläkä valehtele minulle, en minä sentään sokea ole!" "Mitä sinä nyt muka olet nähnyt?" kysyi Karoliina ivallisesti, "Olin tässä jonkin aikaa sairaana ja tunsin oloni jotenkin turvonneeksi ja tulehtuneeksi, mutta en minä pieniin päin ole ollut!" Kiukustuneena Kristian pamautti lusikkansa pöytään ja marssi ulos talosta.

Talvi saapui Koivulaan nopeasti ja yhdessä yössä oli lumi jo peittänyt koko tienoon. Nyt kun ulkona ei ollut mitään töitä, olivat Reeta ja Karoliina lähes vankeina talossa. Näin ollen he eivät edes nähneet pihalla vaeltavia eksoottisia otuksia.

Lumen saartamassa talossa Reeta tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi. Kun hän pelasi shakkia, hän kuvitteli miten joku istuisi häntä vastapäätä ja siirtelisi nappuloita, mutta ennen kaikkea juttelisi mukavia ja hymyilisi. Reeta päätti, että heti kun kevät koittaisi, niin hän järjestäisi siihen toiseen tuoliin jonkun.
Reeta kävi myös usein hautausmaalla katsomassa äitinsä, isänsä ja veljensä hautoja. Reeta oli surullinen, kun hän ei saanut oppia tuntemaan heitä. Reeta olisi halunnut jonkun, jolle kertoa murheensa ja joka puolustaisi häntä Kristianin mielivaltaisuuksia vastaan.

Ajan myötä Kristianin tiukka vartiointi oli hellittänyt ja tytöt pystyivät juttelemaan enemmän keskenään. Keskenmenonsa jälkeen Karo ei tosin ollut enää yhtään niin hauskaa seuraa kuin aiemmin. Kun Reeta sanoi toivovansa itselleen poikakaveria, niin Karoliina meni vaikean näköiseksi. Karo itse ei ollut koskaan rakastanut ketään muuta kuin Kristiania, ja koska tämä oli osoittautunut kelvottomaksi ryökäleeksi, niin Karoliina vain neuvoi Reetaa pysymään visusti kaukana kaksilahkeisista. Ei niistä ollut mihinkään, pompottivat vain heitä naisia.

Yksi pysyvä haitta Karolle oli raskaudesta koitunut. Hänen selkäänsä särki yhä lähes päivittäin, minkä vuoksi hän joutui usein linkuttamaan hankalasti takakenossa. Aina kun selkää viilsi kipu, Karoliina kirosi Kristiania ja toivoi, että viimeisellä tuomiolla saisi hän maksaa kaiken Karolle aiheuttamansa tuskan ja kärsimyksen.

Osa Kristianin rangaistusta tuntui menevän jakoon jo ennakkoon, sillä haamut kiusasivat Kristiania lähes koko ajan. Ne kuiskivat hänen korviinsa herjauksia, ilmestyivät tyhjästä säikäyttäen hänet ja kiusasivat häntä kaikin mahdollisin keinoin. Ne selvästi halusivat, että Kristian katuisi syntejään.

Lopulta pitkä talvi väistyi ja kevät saapui. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja sulatti lumen ja kasvatti kukat. Vihreys sai Reetan laittamaan toimeen kauan vaalimansa päätöksen ja hän asteli kaivon luo. Reeta kaivoi hameensa taskusta kolikon, puristi sitä käsiensä välissä ja sanoi sitten hartaasti: "Kaivonhenki, suo minulle ratkaisu ulos ongelmistani!"

Reeta pidätti henkeään ja pian pihalle ilmestyi nuori poika. Poika asteli hitaasti Reetaa kohti ja hymyili niin suloisesti, että Reetan sydän suli hänen edessään. "Hei Reeta! Minun nimeni on Johannes", poika sanoi. "Kuinka- Kuinka sinä tiesit minun nimeni?" Reeta takelteli, mutta Johannes vain hymyili. "Minulle kerrottiin", hän sanoi arvoituksellisesti.

"Olethan sinä oikeasti olemassa?" Reeta henkäisi ja Johannes nauroi niin, että valkoiset hampaat vilkkuivat. "Tottahan toki Reetaseni. Isäni on kauppias ja me asumme kylän toisella laidalla. Kaivonhenkesi vain antoi minulle muutamia vastauksia. Mutta Reeta, voisinko mitenkään pyytää sinulta palvelusta. Vastapalvelukseksi voit pyytää minulta mitä tahansa." "Pyydä mitä vain, niin suostun", Reeta sanoi ja katsoi Johannesta tämän huikaisevan sinisiin silmiin. Johannes ei kääntänyt katsettaan pois, vaan sanoi: "Salli minun jakaa ensisuudelmani kanssasi."

Reeta ei epäröinyt hetkeäkään, vaan suipisti suutaan ja astui lähemmäs Johannesta. Heidän ensisuudelmansa oli hellä ja rakastava ja vaikutti syvästi molempiin.

"Kiitos Reeta. Nyt voit pyytä mitä tahansa maailmassa, niin minä toteutan sen", Johannes sanoi entistä suloisempana. Reeta mietti vain sekunnin ja sanoi sitten: "Opeta minut lukemaan."

Näin Ursinat tänään. Toivottavasti osa ei ole kovin tylsä, tylsyyden voi laittaa kevätväsymyksen piikkiin :D