Kuten lupasin, yksi osa vielä ennen loman alkua :D

Sormet kohmeessa mutta pää vihasta kiehuen Aikko nyhti rikkaruohoja puutarhastaan. Olihan Aikko aina tiennyt, että Elina oli vähän typerä, itsekäs ja pinnallinen, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että pikkusisko noin vain tulisi ja veisi häneltä Eemelin. Yhtä lailla Aikko oli vihainen Eemelillekin. Heidän pitkän ystävyytensä aikana Eemeli oli puhunut Elinalle vain muutaman kerran ja nyt oli muka niin rakastunut. Eemeli oli sitä paitsi niin älykäs, että Aikko olisi kuvitellut hänen huomaavan, miten huono ihminen Elina oikeastaan oli.

Elina sen sijaan oli onnensa kukkuloilla. Muu perhe sen sijaan oli hyvin tietoinen Elinan tempusta. Eivät he voineet Elinaa mitenkään tuomita, mutta varsinkin Matti kohteli Elinaa hyvin kalseasti.

Elina ei kuitenkaan välittänyt perheenjäsenten mielipiteistä, vaan nukkui yönsä rauhallisesti nähden ruusunpunaisia unia.

Aikko sen sijaan pyöriskeli sängyssään myöhään yöhön saamatta unta. Aikko olisi mieluummin kestänyt vaikka Eemelin vihan, kuin sen, että tämä nyt väitti rakastavansa hänen siskoaan. Elinan ja Eemelin lisäksi Aikko syytti kyllä tapahtuneesta myös itseään. Miksi hänen oli pitänyt odottaa niin kauan, että Elina ehti viimeisellä hetkellä tulla pilaamaan hänen loppuelämänsä? Miksei hän ollut ikinä aiemmin uskaltanut puhua Eemelille? Nyt oli auttamatta liian myöhäistä.

Elina luonnollisesti kutsui Eemeliä aina välillä kylään. Elinalla ei ollut mitään ongelmaa kuherrella koko perheen nähden ja vieläpä varsin estottomasti. Aikon sydäntä särki katsoa heitä ja Mattikin vilkuili Elinaa melkoisen rumasti.

Kun Elina ja Eemeli eivät osoittaneet minkäänlaisia hellittämisen merkkejä, ei Aikkokaan voinut enää katsoa. Hän olisi voinut antaa mitä tahansa, jotta olisi voinut olla Elinan paikalla.

Lopulta Aikon hartaasti kasvattamat tomaatit kypsyivät ja Aikko pääsi korjaamaan työnsä vihannekset.

Hän saikin ahkeroida pihalla koko päivän sankassa lumisateessa. Päivä oli jo pimentynyt, kun Aikko sai viimeiset tomaatit riivittyä koriin. Sitten hänellä oli jo kiire sisälle.

Reetakin oli ahkeroinut sen päivän. Hän oli valanut savesta kannun ja maalannut sen tarkoituksena antaa se Elinalle syntymäpäivälahjaksi. Niinpä niin, sinä iltana juhlittaisiin Elinan syntymäpäivää. Vaihdettuaan savenvalantamekkonsa juhla-asuun, Reeta palasi vielä dreijan luokse. Koko päivän hänellä oli ollut tunne, että hänen vanha lastenhoitajansa Terhi olisi ollut läsnä. Ehkä se johtui dreijan yläpuolella roikkuvasta taulusta, mutta ehkäpä tähän huoneeseen oli myös jäänyt Terhin olemus tämän vietettyä pitkiä äänettömiä vuosia dreijan ääressä.

Elinan juhlien itseoikeutettu vieras oli tietenkin Eemeli, joka oli jo tahollaan juhlinut aikuistumista. Yhtä kaikki hän oli edelleen komea nuori mies ja Elina otti hänet vastaan tiukalla rutistuksella.

Reetalla oli vielä tehtävää keittiössä, sillä hän valmista tyttärensä suurta juhlaa varten bravuuriruokaansa - rapuja.

Hyvän illallisen jälkeen oli Elinan aika puhaltaa kynttilät kakusta. Elina astui aikuisuuteen onnellisena kaikkien rakkaidensa ympäröimänä.

Täytekakkupöydässä Eemeli sai paikan Aikon ja Elinan välistä. Aikko ei ollut paikasta niin innostunut, sillä hän tuijotti enimmäkseen pöytään ja vältteli katsomasta Elinaan tai Eemeliin päin. Katseen välttely oli kuitenkin Aikolta varsin turhaa, sillä Eemeli tuskin sai silmiään irti Elinasta, joka oli näin vanhennuttuaan vielä kauniimpi kuin nuorena, mikäli se nyt enää oli mahdollista.

Kun jokainen oli syönyt kyllikseen, nousi Eemeli ja sanoi Johannekselle: "Nyt kun tämä kaikki virallinen osuus on ohi, haluaisin pyytää sinulta tyttäresi kättä."

Elina, joka oli juuri puhumassa Reetalle uusista pukukankaista, vaikeni äkisti ja nosti katseensa Eemeliin. Elina ei ollut ollenkaan aavistanut, että Eemeli toimisi näin nopeasti. Lisäksi häntä huoletti pyynnön epämääräinen sanamuoto. Eemeli ei näet ollut sanonut kumman tytöistä kättä hän pyysi.

Aikkokin nosti katseensa lautasesta. Hän oli myös pannut merkille, että Eemeli saattoi pyynnöllään tarkoittaa kumpaa tahansa heistä. Aikon sisälle syttyi vielä viimeinen toivon kipinä. Ehkäpä Eemeli oli sittenkin huomannut, miten paljon parempi vaimo Aikko hänelle olisi kuin Elina. "Suostun ilomielin pyyntöösi", Johannes sanoi ja molemmat tytöt vetivät henkeä.

Tyttöjen piina päättyi kuitenkin nopeasti, kun Eemeli tarttui Elinan käteen ja johdatti hänet pois penkkien luota. "Elina rakkaani, suostutko vaimokseni, jakamaan kanssani tulevan elämämme ilot ja surut?" Eemeli kysyi polvistuen ja kaivoi samalla esiin sormuksen valitulleen. "Voi ihanaa!" Elina henkäisi ihastuksissaan "Totta kai minä suostun ja haluan!" Elina hyppäsi Eemelinsä kaulaan.

Kun Elina viimein hellitti otteensa, vilkaisi Eemeli pikaisesti Aikkoa - ystäväänsä, nuoruusvuosiensa luotettua ja nyt myös kihlattunsa siskoa. Päinvastoin kuin Eemeli oli odottanut, Aikko ei hymyillyt. Ei Aikko myöskään itkenyt sen paremmin ilosta kuin surustakaan. Hän vain katsoi Eemeliä, eikä Eemeli pystynyt vastaamaan katseeseen.

Elina ja Eemeli vihittiin toisilleen jo seuraavana aamuna. Ursinat seisoivat kirpeässä pakkasilmassa osallistuen Elinan onneen. Reeta ja Aikko itkivät molemmat vuolaasti. Reeta koska hän nyt joutuisi luopumaan nuorimmasta tyttärestään ja Aikko koska hän menettäisi rakkaansa ikuisiksi ajoiksi. Menettäisi tämän sisarelleen, lapsuutensa leikkitoverille.

Nuori pari vaihtoi sormuksia ja niin heidät oli ikuisesti sidottu toisiinsa.

Aikko kuivasi kyyneleensä ja oli ensimmäisenä onnittelemassa tuoretta aviomiestä. "Toivon sinulle pelkkää hyvää", Aikko sanoi, joskin melkoisen ontolla äänellä. "Sitä samaa sinulle", Eemeli sanoi ja halasi Aikkoa.

Niin ikään Eemeli sai onnittelut myös appivanhemmiltaan. Aikko hymyili koko ajan, joskin surullisesti. Eemelin katsominen nosti hänelle taas kyyneleet silmiin, sillä nyt tuo hänelle niin rakas henkilö kuului toiselle.

Häitä ei enää edellisiltaisten syntymäpäivien jälkeen juhlittu, vaan Elina ja Eemeli lähtivät melkein saman tien Eemelin taloon, joka tästä lähtien olisi heidän kotinsa.

Vielä samana iltana Aikko sanoi vanhemmilleen: "Isä ja äiti, minä haluan pois tästä talosta. Nuorempi sisarenikin on jo naimisissa, joten eikö minunkin ole korkea aika päästä miehelään? Pyydän teiltä, että etsitte minulle puolison mahdollisimman pikaisesti. Miehestä ei ole niin väliä, sillä tahdon päästä emännöimään omaa taloa niin pian kuin mahdollista." Reeta ja Johannes katsoivat tyrmistyneenä tytärtään.

"Oletko nyt Aikko aivan varma, että tämä on sitä mitä haluat?" Reeta kysyi, "Sinulla on vielä aikaa vaikka millä mitalla. Voisit aivan hyvin etsiä miehen, jota oikeasti rakastat." "En usko rakkausavioliittoihin", Aikko sanoi tylysti, "Arki on kuljettava läpi, oli vierellä kuka tahansa, eikä naisen toimissa auta vaikka mies olisi rakas tai vihattu." Vanhemmat eivät tienneet, mitä sanoa. He tuskin tunnistivat Aikkoa siksi kiltiksi ja hiljaiseksi tytöksi, jota he olivat kaksikymmentä vuotta talossaan kasvattaneet. "Minä pyydän, etsikää minulle puoliso", Aikko sanoi jo melkein anovasti. "Jos se on sinun toiveesi, niin kyllä me sen täytämme", Johannes sanoi ja Aikon kasvot levisivät hymyyn.

Parisen viikkoa myöhemmin Johannes ja Reeta katsoivat ovelta tyttärensä tuiskuun loittonevaa selkää. Reeta vuodatti taas kyyneliä hyvästellessään viimeisen tyttäristään maailmalle.

Aikko ei itkenyt. Jos hän ei kerta saanut Eemeliä, niin hän ei tulisi enää ikinä haluamaan ketään. Ei vaikka hän eläisi sata vuotta ja tapaisi kaikki maailman miehet. Hän halusi unohtaa Eemelin ja Elinan, eikä se onnistunut kotona, missä jokainen huone ja esine muistutti heistä. Niinpä Aikko pakeni tuntemattoman miehen luo ja aikoi lupautua tälle tapaamatta häntä kertaakaan. Astuessaan ulos kotipihaltaan Aikko hymyili.

Oikein hyvää kesälomaa kaikille lukijoille! Pidetään peukkuja, että todistuksiin tulee hyviä numeroita ;D