Muutaman viimeisen osan aikana ursinat ovat tuntuneet saavan monta uutta lukijaa, tai kommentoijaa myt ainakin. Olen kaikista kommenteista todella iloinen ;D (vilkaisepa hieman oikealle ;D !)

Reeta oli palavasti rakastunut Johannekseensa. He pyrkivät tapaamaan ainakin kerran viikossa, vaikkakin Johanneksen saaminen taloon vaati aina hieman taiteilua, koska Kristian ei tosiaankaan olisi hyväksynyt Reetalle minkäänlaisia miesvieraita. Niinpä nuoret päätyivät siihen, että Johannes kiipesi talon parvekkeelle tikkaita pitkin ja sitten yläkerran ovesta sisään.

Johannes huomasi olevansa harvinaisen lahjakas opettaja (tai sitten Reeta oli hyvä oppilas), sillä Reetan luku- ja kirjoitustaidot kehittyivät huimaa vauhtia. Heidän onnekseen yläkerrassa oli vanha kirjahylly täynnä kirjoja, kyniä ja pergamenttia, joten koulunkäynti luonnistui vallan mainiosti.

Kristian oli kauan puurtanut lain väärällä puolella, ja lopulta hän kohosi seudun pahamaineisimmaksi rosvoksi - tosin kukaan ei osannut aavistaakaan, että kaikkien rötösten takana oli Ursinoiden suvun arvostettu päämies. Lopulta Kristian kuitenkin sai tarpeekseen laittomuuksista ja päätti vaihtaa alansa joksikin turvallisemmaksi, kuten vakoojaksi.

Kevään kuluessa Reeta ja Johannes eivät voineet tavata niin usein kuin olisivat halunneet, sillä molempien talojen peltotyöt vaativat heidän panostaan. He kuitenkin näkivät aina kun vain mahdollista. Reeta oli kehittynyt jo sen verran, että hän pystyi harjoittelemaan itsekseen.

Erään kerran Reeta sai sitten kysyttyä Johannekselta mieltään painavan kysymyksen: "Johannes, eihän sinulla ole vielä morsianta katsottuna?" Johannes virnisti ja rutisti Reetaa: "Kulta, on minulla. Minä päätin asiasta jo joku aika sitten." Reeta ei halunnut vaikuttaa huolestuneelta, joten hän kysyi: "Onko se minun kannaltani hyvä vai huono asia?" "Saat itse päättää", Johannes sanoi leikkisästi ja katsoi Reetaa taas kerran ihanilla sinisillä silmillään.

Illalla käydessään nukkumaan Reeta huomasi yllätyksen huoneensa seinällä. Taulu esitti häntä soittamassa viulua. "Oi Johannes", Reeta huokaisi. Taulu oli aivan näköinen, siitäkin huolimatta, että Reeta ei ollut ollut sille mallina, eikä Johannes ollut koskaan kuullut hänen soittavan viulua.

Alan vaihto rikollisesta normaalimpaan elämään oli tainnut jollain tapaa kesyttää Kristiania. Enää hän ei mielinyt Karoliinan perään tai juoninut miten voisi varmistaa talon päätyvän itselleen. Kristian oli sen sijaan alkanut surra lapsettomuuttaan ja pohtia, miten voisi saada vielä lapsen aikanaan. Ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja lempeämieliseksi, ainakin kasvoille alkoi jo kertyä uurteita.

Tahollaan kellarissa Lulu murehti samaa ongelmaa. Hänelle ei tosin tullut mieleenkään puhua asiasta Kristianin kanssa. Kaiken kaikkiaan heidän avioliittonsa ei ollut kovin onnellinen. Nuorempana Lulu oli oitis ihastunut nuoreen ja komeaan kartanonherraan, joka tarjosi hänelle tietä pois vanhasta ammatistaan. Heillä ei kuitenkaan ollut juuri mitään yhteistä ja rakkaus oli heidän väliltään kuollut jo aikaa sitten. Lasta he toki yrittivät kiihkeästi, mutta muuten he eivät juuri olleet edes tekemisissä toistensa kanssa. Lulu alkoi viimein ymmärtää, että rahalla ei saanut onnea.

Johannes oli poikkeuksellisesti käymässä päiväsaikaan. Hän oli valinnut Reetalle hyllystä kiinnostavan näköisen opuksen, jota Reeta lueskeli ja Johannes tutkiskeli yläkertaa. Yhtäkkiä Reeta huudahti hämmästyksestä, kun hän käänsi sivua ja löysi sivujen välistä irtonaisen paperinpalan. "Mikä tämä on?" hän ihmetteli ja Johannes tuli kiinnostuneena katsomaan.

Reeta laittoi kirjan syrjään ja tarttui paperiin. Se ei näyttänyt kovin vanhalta, tai ei ainakaan yhtä vanhalta kuin useimmat talon kirjat. Sitten Reeta vasta hämmästyikin, kun hän alkoi tavata paperin tekstiä. "Tässä on minun nimeni!" Reeta huudahti yllättyneenä.

"Saanko minä lukea sen? Se käy minulta nopeammin", Johannes pyysi ja Reeta ojensi paperin hänelle. Johannes luki paperin nopeasti ja katsoi sen jälkeen vähän aikaa tyrmistyneenä Reetaa. Lopulta Johannes sanoi hiljaa: "Tiedätkö sinä mikä tämä paperi on?"

"Lue se minulle!" Reeta vaati ja Johannes luki paperista: Rakas tyttäreni ja ainoa lapseni Reeta Matteuksentytär Ursina, toivon, että et koskaan joudu lukemaan tätä kirjettä, vaan että saisin kertoa nämä asiat sinulle itse, mutta luulen, että kohtalo asettuu väliimme. Rakastin äitiäsi enemmän kuin ketään, mutta surukseni hän valehteli minulle eräästä asiasta. Sanoakseni näin asia on kuolemanvakava. Kristian ei oikeasti ole veljesi vaan velipuolesi. Hänen isänsä on veljeni Markus, joka kuoli luostarissa vähän sen jälkeen, kun Emma ja minä avioiduimme uudestaan. Niinpä Kristian ei omista tätä taloa, vaan se kuuluu sinulle. En ole voinut paljastaa asiaa aikani, koska silloin talon omistus vietäisiin suvultamme, mutta sinä voit sen tehdä. Kun olet saavuttanut naimaiän, toisin sanoen 13 vuotta, olet oikeutettu päättäämään omaisuudestasi. Esitä tämä kirje silloin jollekin luotettavalle virkamiehelle ja vaadi saada syntymäoikeutesi. Tämä kirje toimii samalla minun ainoana oikeana testamenttinani. Muista, että isäsi rakasti sinua ja ajattelee sinua joka hetki, niin tässä maailmassa kuin tulevassa.
Koivulan kylässä, alati rakastava isäsi Matteus Miikkaelinpoika Ursina
Reetan ilme muuttui koko kirjeen ajan - hämmästyneestä surulliseksi, sitten vihaiseksi ja lopulta äärettömän iloiseksi. "Lukeehan tuo todella tuossa paperissa?" Reeta innostui ja hyppäsi Johanneksen kaulaan.

"Lukee, lukee!" Johannes vakuutti, "Kuvittele, kaikki tämä on ollut oikeasti sinun, kaikki nämä vuodet."

Reetan kasvoille tuli pirullinen ilme ja hän sanoi: "Arvaa mitä teen ensimmäisenä työnäni tämän talon omistajana? Minä heitän pihalle sen lipevän velipuoleni!" "Reeta, minä tiedän, että sinä vihaat häntä, mutta älä tee vielä mitään harkitsematonta. Odota edes siihen asti, että kevätkylvöt on tehty. Hänen on miehenä paljon helpompi käskyttää työväkeä. Kesän sinä pärjäät varmasti yksinäsi ja syksyllähän sinusta tulee jo täysi-ikäinen. Sitten voit mennä naimisiin ja saada taas hyvän työntekijän sadonkorjuuseen."

"Maailmassa on vain yksi mies, jonka minä voisin haluta tänne työnjohtajaksi. Johannes, menethän kanssani naimisiin heti kun syksy koittaa!" Reeta sanoi ja suuteli leikkisästi Johanneksen kättä. Poika nauroi sydämellisesti ja antoi Reetalle suukon: "Ehdottomasti kultaseni. En malta odottaa, että näen sinut morsiuspuvussa!"

Tieto siitä, että hän omisti talon ihan oikeasti, antoi Reetalle rohkeutta rikkoa Kristianin käskyjä vastaan. Niinpä pitkästä aikaa Reeta asetti viulun poskelleen ja alkoi soittaa. Taidot olivat hieman ruosteessa, mutta pian jousi kulki viulun kielellä taas entiseen malliin.

Kuulas kevätilta oli houkutellut pihalle runsaasti tulikärpäsiä, joita Reeta riensi pyydystämään. Yhtäkkiä Reeta tunsi liikettä vasemmalla puolellaan, vaikka Reeta ei nähnytkään ketään. Yhtäkkiä tyhjyydestä kuuluivat sanat lempeällä naisäänellä: "Älä luovuta kultaseni. Sinä olet paljon parempi kuin kumpikaan veljistäsi. Sinusta on vaikka mihin." Reeta hätkähti, mutta jokin äänessä piti hänet rauhallisena. Tuota ääntä Reeta ei ollut koskaan kuullut. Se kuului hänen kuolleelle äidilleen.

Äidin kohtaaminen oli saanut Reetan vakuuttumaan, että nyt oli toiminnan aika, joten hän kutsui Johanneksen taloon. Kristian oli juuri istuutunut nojatuoliin lähelle ovea ja hän murehti rahaa, joka hänen täytyi maksaa kylvössä auttaneille miehille. Yhtäkkiä Kristian valpastui, kun Reeta käveli portaat alas perässään joku tuntematon nuorukainen. Mitä Reetalla sitä paitsi oli kädessään?

Reeta asteli poika perässään suoraan Kristianin tuolin luo. "Kuka tuo hyypiö oikein on?" Kristian kivahti heti. "Hän on Johannes Juhonpoika. Hänen isänsä omistaa yhden liikkeen tuolla kylällä." Kristianin naaman väri vaihtui kerta heitolla. Jokainen kyläläinen oli kuullut Juho Pekanpojasta, kauppiaasta, joka oli asunut Lyypekissä monta vuotta, ja löytänyt sieltä vaimonsa, joka oli kotoisin jostain hyvin kaukaisesta maasta. Lopulta mies oli asettunut asumaan tähän peräkylään ja kasvatti siellä neljää lastaan, joista toiseksi vanhin seisoi nyt Kristianin nenän edessä omahyväinen virne naamallaan.

Kristian ei suostuunt luovuttamaan ensimmäisestä takaiskusta, joten hän äyskäisi: "Mikä tuo vanha paperinpala sitten on olevinaan?" "Minä voin lukea sen sinulle", Reeta sanoi virnuillen myöskin omahyväisesti.

"Et sinä lukea osaa!" Kristian kivahti. "Osaan kuin osaankin", Reeta riemuitsi ja istahti sohvalle lukemaan. Karoliina riensi keittiöstä kuuntelemaan ja Lulukin pysähtyi matkallaan kellariin. "Rakas tyttäreni ja ainoa lapseni Reeta..." Reeta aloitti lukemisen, painottaen erityisesti sanaa "ainoa". Kristian tyrmistyi kirjeestä, tässä oli siis se testamentti, jonka löytymistä hän oli pelännyt. Luoja yksin tiesi miten se oli päätynyt juuri Reetan haltuun ja miten tyttö oli oppinut sen lukemaan ja mistä poika oli ilmestynyt matkaan, mutta nyt Kristianin ongelma oli todellinen.

Kristian otti kasvoilleen kohteliaan huvittuneen ilmeen ja sanoi: "Jaa jaa. Olettepa te nuoret hauskan pilan keksineet. Kaivaneet jostain paperia ja kirjoittaneet tuon siinä uskossa, että minä olisin niin tyhmä, että säikähtäisin tuosta ja jättäisin taloni sinulle! Olen pahoillani, mutta minuun tuo juttu ei pure." "Mistä me olisimme voineet keksiä nuo testamentin asiat?" Reeta kysyi, "Jos tuo olisi pila, nuo olisivat niin vakavia syytteitä, että voisit hyvin viedä meidät käräjille vanhemman vastustamisesta ja meidät heitettäisiin vankilaan. Et kuitenkaan tee sitä, koska tiedät, että tuo on totta, ja tiedät, että käräijllä uskottaisiin meitä eikä sinua. Olet nyt aika heikoilla, Kristian Markuksenpoika!" Reeta sanoi voitonriemoisesti.

"Tähän mitään virkavaltaa tarvita!" Kristian jyrähti, "Minä hankkiudun eroon tuosta valheellisesta testamentista ja teen sinusta, Reeta, selvää. Että kehtaattekin keksiä tuollaisia asioita. Eikö sinulla ole mitään kunnioitusta kuollutta äitiäsi kohtaan!"

Kun Kristian kohotti kätensä, syöksähti Karoliina eteenpäin ja huusi vihaisesti: "Että kehtaatkin selittää, senkin homehtunut huoripukki! Sinä olet tiennyt nuo asiat siitä asti, kun täytit kolmetoista. Minä olen tiennyt ne yhtä kauan. Kaikki vuodet Terhin, rauha hänen sielulleen, kuolemasta, sinä olet pitänyt tässä talossa valtaa valheellisesti, uhkaillut, kiristänyt ja pitänyt meitä täällä vankeina. Myönnä viimeinkin tappiosi, ja ole mies, jos sinua nyt mieheksi voi kutsua!" "Karoliina, pidä suusi kiinni!" Kristian sähähti, mutta Karoliina jatkoi pauhaustaan: "Minä en ole kuule vielä aloittanutkaan. Sinä et enää koskaan komenna minua, kuuletko. Minä laitan sinut kärsimään niin kuin sinä laitoit minut!" "Karoliina, minä pyydän..." Kristian aneli vaisusti. "Pidä jo se turpasi tukossa ääliö. Sinä raiskasit minut!"

Karoliinan huuto jäi leijumaan ilmaan. Lulu tyrmistyi ja jäi suu auki tuijottamaan miestään, joka näytti yhtä aikaa nololta, syylliseltä ja uhmakkaalta. Heistä kaikista ensimmäisenä suunsa saikin auki Lulu.

"Kuinka sinä saatoit tehdä tämän minulle?" Lulu kirkui, "Kaikki nämä vuodet minä olen tiennyt, että sinussa on jotain vialla ja nyt se selviää viimeinkin. Tuon jälkeen minä uskon kaiken mitä siitä testamentissa sanottiin. Sinä olet todellakin vain itsekäs, omahyväinen, kieroutunut, huoripukki!" Lulu riehui ja sylkäisi viimeisen sanan kohdalla Kristianin jalkoihin.

"Kuulitko sinä vajaälyinen täipesäke? Oma vaimosikin vihaa sinua kaikkien rikostesi jälkeen" Karoliina mesosi, mutta vaikeni, kun Reeta tuli ääneen: "Sinä lähdet tästä talosta tänään, Kristian Markuksenpoika. Tulkoon Jumala todistajakseni, että jos sinä tai yksikään sinun jälkeläisistäsi tulee koskaan palaamaan tähän taloon, tulee hänen elämästään kirottua. Millään muulla tavalla et voi rikostasi sovittaa. Toivon, että et palaa enää koskaan." Reetan ääni tärisi pidätellystä vihasta, eikä kenelläkään tullut mieleen väittää vastaan.

Reetan puhuessa Karoliina oli mennyt kellariin ja palasi sieltä nyt mukanaan säkillinen kultakolikoita. "Tämä on sinun ainoa perintösi. Ota se, perusta liike jonnekin kauas, mieluiten ulkomaille, ja pysy poissa. Tajuat varmasti, että tämä ei ole sinulle mikään suosionosoitus, vaan säälittävä armopala." Kristian nyökkäsi vaiti ja kumartui solmimaan säkin nyörin. Säkki oli kunnioitettavan painava, sillä hän hankkisi laivan ja liiketilat vaikka mistä, ulkomailtakin, ja rahaa riittäisi elämiseenkin lähes vuodeksi.

"Nyt ulos täältä!!!" Karo huusi ja Kristian totteli ilman mitään mutinaa.

Kristian otti Lulun mukaansa ja astui ulos. Sen verran ylpeyttä hänellä oli sentään tallella, että hän pamautti oven kiinni perässään. "Kultaseni, annathan sinä minulle anteeksi?" Kristian kysyi vaimoltaan. Lulu katsoi miestään lempeämmin kuin kertaakaan naimisiinmenoa seuranneen viikon jälkeen: "Tämä mitä tänään teit noille kahdelle, on paras anteeksi pyyntö, mitä minä voin saada." Kristian virnisti, oli hän sentään tehnyt jotain oikein.

Kristian nosti Lulun hevosen selkään. Hevonen oli hänen omansa, joten hän saisi varmasti ottaa sen. Kristian loi vielä viimeisen silmäyksen vanhaan kotikartanoonsa. Tänne hän ei palaisi enää koskaan.

"En voi uskoa, että he ovat todellakin poissa!" Reeta rienuitsi Karolle, "Niin monta vuotta se tanssittivat meitä pillinsä mukaan ja nyt me olemme vapaita! Tämä talo kuuluu nyt meille, me saamme asua täällä maailman tappiin saakka."

"Itse asiassa Reeta, tämä talo kuuluu nyt sinulle. Enkä minä aio jäädä tänne enää pidemmäksi aikaa." Karoliina sanoi, ja Reeta palasi taas maan pinnalle: "Mitä? Etkö sinä jää tänne kanssani. Tämähän on sinun kotisi yhtä paljon kuin minun!" "Luulenpa Reeta, että minun on aika jättää tämä talo, niin rakas kuin tämä minulle onkin. Täältä minulla ei ole kamalasti hyviä muistoja ja tahdon välillä nähdä muutakin elämää. Kylällä kuulin, että lordi von Mergin kartanoon kaivataan nuorta työväkeä, ja päätin, että siitä saa tulla minun ensimmäinen askeleeni kohti itsenäisyyttä."

"Hyvä on, ymmärrän, että haluat lähteä. Mihin sinä aiot sitten lordin luota, aikanaan?" Reeta kysyi. "Minä en ole vielä tasannut tilejäni Kristianin kanssa", Karoliina sanoi kireyttä äänessään: "Te olette jo tasoissa, kun sait tämän talon, mutta minä vaadin hyvitystä. Jonain päivänä me olemme tasoissa, vannon sen", Karoliina sanoi ja jokin hänen äänessään sai kylmät väreet kulkemaan Reetan selkäpiissä. "Ethän tee mitään harkitsematonta", Reeta vetosi, mutta Karoliinan äänensävy oli yhtä aikaa lempeä ja kova: "Ehkei ole sinun asiasi varoitella minua. Onhan minulla sentään veressäni noidan verta!" Sitten Karoliina alkoi nauraa, hän nauroi oikein sydämensä pohjasta. Reetasta hänen naurunsa kuulosti kauniilta, yhtäkkiä Reeta tajusi, ettei ollut kuullut Karoliinan nauravan koskaan. Reetaakin alkoi naurattaa, ja hän vilkuili ympärilleen, missä Johannes oli, mutta poika oli viisaasti vetäytynyt jonnekin.

Lopulta Karoliina vakavoitui ja käväisi huoneessaan. Hän palasi mukanaan lahja, jonka hän ojensi Reetalle. "Reeta, tämä lahja on minulta perintö sinulle. Toivon, etttä muistat sen kautta minut ja sukusi aina. Pyydän kuitenkin, että et avaa sitä vielä. Avaa se vasta sitten, kun olet mennyt naimisiin", Karoliina sanoi ja ojensi paketin Reetalle. Reeta otti lahjan hellästi vastaan ja sanoi: "En avaa sitä etukäteen, enkä unohda sinua koskaan Karoliina!"

Naiset halasivat lämpimästi ja Karoliina sanoi: "Hyvästi Reeta, oma pikkusisareni!" "Älä sano hyvästi Karo! Sano näkemiin! Se tarkoittaa, että näemme vielä joskus, toivottavasti useasti", Reeta huudahti. "Niin", Karoliina sanoi, mutta Reeta ei tiennyt mitä hän sillä tarkoitti. Katsoessaan Karoliinaa silmiin, Reeta tajusi, ettei tiennyt tuosta perheenjäsenestään juuri mitään.

Reeta yritti antaa Karoliinalle mukaan vaatteita ja rahaa, mutta Karoliina suostui ottamaan mukaansa vain keräämänsä pienen rahamäärän. Hänellä oli selvästi kiire pois talosta, eikä Reeta halunnut estellä. Karoliina kiirehti tielle ja vilkutti sieltä Reetalle. Reeta vilkutti takaisin ja katsoi pitkään Karoliinan loittonevan selän perään. Lopulta Reeta huokasi alistuneesti ja painoi päänsä.

Muutamassa tunnissa Reetasta oli tullut arvostetun kartanon omistaja, hyvin rikas ja hyvin yksinäinen.

Tämän osan myötä Ursinoiden tarina siirty uudelle sadanpuolikkaalle ja osien määrä on nyt siis lähempänä sataa kuin nollaa. Toivottavasti uusi puolikas on yhtä hyvä (tai parempi) kuin aiempi.
Ai niin, hyvää kesälomaa kaikille. Syökää mansikoita, uikaa, ruskettukaa älkääkä palako auringossa 8D