Tässä osassa on sitten paljon kuvia ja vähän asiaa.

Nuoren parin matka vuoristohuvilalle sujui joutuisasti, hyvää seuraa kun oli. Huvila oli pienempi kuin Reeta oli odottanut, mutta ehkä se oli vain hyvä - ainakaan hän ei eksyisi johonkin huonesokkeloon.

Nyt seuraa pieni taloesittely. Oikeassa ylänurkassa on pieni tupakeittiö, ja siitä myötäpäivään tulee oleskeluhuone. Käytävää eteenpäin mentäessä tulee vastaan kivinen kylpyhuone ja sen jälkeen makuuhuone kolmelle lapselle. Keittiön vieressä on piian huone, tällä hetkellä tyhjillään.

Talon yläkerta sisältää vain yhden huoneen, joka kuuluu tietysti isäntäväelle. Se on tuossa vasemmassa reunassa. Talon takana on myös puinen pöytäryhmä, jonne on kulku keittiön takaovesta. Lämpimänä kesäpäivänä ruoka voidaan kattaa sinne ahtaan keittiön sijaan.

Talon toisessa päässä on pieni lampi, jonka kupeessa on savusauna. Pihalta löytyy myös kasvimaa. Ja koska lampi on aivan tiessä kiinni, on sen yli rakennettu silta, jossa on oma paikka myös kuhertelupenkille.

"Tulehan nuorikkoni", sanoi Johannes nauraen ja nosti Reetan kevyesti syliinsä. Reeta kikatti koko ajan kuin pahainen teinityttö, kun Johannes kantoi hänet kynnyksen yli taloon.

"No niin, tervetuloa huvilaamme", sanoi Johannes, "Sinä voit rauhassa tutustua taloon, niin minä käyn laittamassa saunaan tulet."

Reetan talokierros ei kauaa kestänyt ja sitten hän huomasi, että hänellä oli suorastaan kiljuva nälkä! Reeta tutkiskeli ruokakomeroa, josta löytyneestä suolakalasta hän alkoi valmistaa heille päivällistä.

Vaatimaton ateria oli sitäkin maukkaampi, ja sitä paitsi ensimmäinen Reetan valmistama, jonka he nauttivat avioparina.

Ruuan päälle he menivät saunaan, jonka kosteissa löylyissä olisi voinut viipyä ikuisuuden.

Pyyhkeet eivät tosin tainneet pysyä vastanaideiden päällä kovin kauaa...

Vuoristossa ilta ja pimeä tulivat nopeasti ja pian oli aika vetäytyä yläkertaan. Tulta katsellen nuori pari jutteli hiljaa yhteisen taipaleensa ensimmäisestä päivästä.

Lopulta he nukahtivat kylkikyljessä nahkavällyn alle.

Aamulla Reeta ja Johannes olivat varhain liikkeellä ja suuntasivat pieneen laaksoon, jonne oli rakennettu huvittelupaikkoja matkailijoita varten. Ensimmäisenä heidän mielenkiintonsa suuntautui valtavaan kiviseen vesiputoukseen. Kiveen oli hakattu valtaisan karhun naama. Paikallisen tarun mukaan kylälle elintärkeä järvi oli ollut jättiläiskarhunpennun kehto (ja sittemmin täyttynyt vedellä) ja kylän omituiset painanteet olivat syntyneet, kun karhunpentu otti ensimmäisiä askeleitaan. Tällä nimenomaisella paikalla oli pennun kynsi painautunut maanalaiseen lähteeseen ja saanut veden ryöppyämään maan pinnalle. Reeta ja Johannes molemmat heittivät kolikot lähteseen, sillä uhrauksen karhun hengelle sanottiin tuottavan odottamatonta hyvää onnea lähitulevaisuudessa.

Onneksi ilma ei ollut kovin kylmä, joten nuori pari pystyi harrastamaan kisailua tukin päällä. Reeta veti puoleensa vinoja katseita, sillä tuollainen huvittelu ei todellakaan ollut hienon naisen arvolle sopivaa (tuollaisessa asussa nyt ainakaan!), mutta Reetaa ja Johannesta vain nauratti.

Sitä paitsi Reeta paljastui lajissa aivan ylivoimaiseksi. Johannes kaatui veteen yhtenään, mutta Reeta ei edes kastunut.

Vesileikeistä tuli nälkä, joten he suuntasivat syömään vuorikylän kuuluisia pannurieskoja. Reeta tunsi itsensä oikein poikkeuksellisen nälkäiseksi ja pisteli rieskansa suuhun ennätysvauhtia.

Ruoan jälkeen oli vuoro tutkia ikivanhan puun rungonpalaa, johon oli eri vuosirenkaiden kohdalle kaiverrettu maan tärkeimpien henkilöiden syntymä- ja kuolinvuodet. Sitten paikalle ilmestyi mies, joka kysyi tahtoiko joku mukaan laskemaan koskea tervaveneellä ja se kelpasi Reetalle ja Johannekselle paremmin kuin hyvin.

Veneretki oli äärettömän hauska (jä märkä), mutta se oli kestänyt kauemmin kuin he olivat odottaneet, ja pimeä oli hetinyt laskeutua.Etsiessään matkakirstustaan kuivia vaihtovaatteita Reeta löysi Karon hänelle antaman lahjan. Reeta avasi sen oikopäätä ja siitä paljastui kirja. Se oli ihan oikea kirja, sidotut nahkakannet ja kaikki. Reeta hetken vain katseli kirjaa, ja avasi sitten sen ensimmäisen sivun. Sivun ylälaidassa luki kiemuraisella, mutta selkeällä käsialalla: Ursinoiden sukukirja. Sen alla oli vielä pienemmällä tekstillä: Täyty tuntea historiaa, jotta ymmärtää nykypäivää ja osaa ennakoida tulevaa

Reeta istahti olohuoneen penkille lukemaan ja käänsi esiin seuraavan sivun. Siinä käsiala ei enää ollut niin tyyliteltyä, mutta kirjoittaja oli selvästi sama. Reeta luki siitä seuraavat sanat hitaasti, mutta äärettömän kiinnostuneesti.
                                      Tähän kirjaan haluan taltioida Ursinoiden
                                 loisteliaan historian, jotta jälkipolvet muistavat
                                   suvun jäsenet sellaisina kuin he olivat. Minä,
                                                   Ulrika Rikhardintytär,
                                 olen aloittanut tämän kirjan ja jatkan sitä niin
                               kauan, että jonkun muun on otettava vastuu siitä.
                                  Äitini kuoltua otin vastuun kirjoittamisesta
                                                 Miikkaeli Rikunpoika
                         Löysin tämän kirjan hyllyn kätköstä ja yritän täyttää
                                            siihen tiedot, joita siitä puuttuu
                                                 Karoliina Matleenantytär

"Mitäs sinä luet?" Johannes kysyi ja istahti Reetan viereen penkille. Reeta oli niin innostunut lahjasta, että hypähti ylös penkiltä.

"Johannes, tuo kirja on minun sukuni historiikki! Se kertoo minulle sukuni tarinan aikalaisten itsensä kirjoittamana. Karoliina jätti sen minulle häälahjaksi. Minä aion lukea sen heti kannesta kanteen", Reeta oli niin innostunut, että sai hädin tuskin järkevästi sanoja suustaan, mutta Johannes ymmärsi häntä. Reeta oli viettänyt koko lapsuutensa enemmän tai vähemmän sukulaistensa hylkäämänä, joten tuo kirja oli hänelle varmasti suuri lohdutus.

Aamulla Johannes nousi jo varhain. Hän töni myös Reetaa hereille, muttä tämä valitti, että hänellä oli huono olo ja häntä väsytti. Niin Johannes hiipi yksin alakertaan ja laittoi itselleen syötävää. Kun aamu alkoi jo valjeta, mutta Reeta ei osoittanut parantumisen merkkejä, sanoi Johannes lähtevänsä vuorikylpylään. Reeta vain nyökkäsi unisesti.

Vuorikylpylä oli hyvin suuri rakennus, jonne oli naisilta pääsy kielletty. Paikka oli varattu ainoastaan miesten huvitteluun. Pihalla oli kaksi kylmää luonnon allasta ja ylempänä rinteessä kaksi kuumaa lähdettä.

Johannes aloitti kierroksensa pulahtamalla lämmitettyyn altaaseen siästiloissa.

Virkistävän uinnin ja saunomisen jälkeen Johannes meni rentoutumaan hierontaan. Ystävällinen, mutta ei kovin silmäämiellyttävä, hierojanainen opasti Johannesta, miten vuoristolainen paineluhieronta vaikutti ja miten se tuli tehdä.

Hieronnassa rentoutunut Johannes suuntasi vielä kuumaan lähteeseen nauttimaan lämmöstä.

Kun Johannes palasi, oli Reeta edelleen vuoteessa, jossa tämä nukkui onnellisesti tuhisten. Johannes huolestui, mutta Reeta vaikutti herättyään innokkaalta ja täysin terveeltä.

Päivä alkoi jo muuttua illaksi, kun he vihdoin pääsivät taas huvittelukeskukseen. Tällä kertaa he heittivät kirvestä. Reeta osoittautui siinäkin lajissa ylivoimaiseksi, sillä hänen kaikki kirveensä osuivat niin lähelle keskustaa kuin mahdollista.

Tässä taas Johanneksen tulos (yksi napakymppi, toinen osui telineen alareunaan, kolmas väisti juuri ja juuri Johanneksen varpaat).

Ilma viileni nopeasti, joten Johannes vei Reetan lämmittelemään kuumaan lähteeseen. "Tämä on todellakin maailman ihanin paikka!" Reeta huokasi ja hymyili Johannekselle onnellisena.

Kun he siirtyivät nuotiolle kuivattelemaan alkoi Johannes jo puhua lähdöstä: "Kurjaa, mutta voimme olla täällä enää yhden päivän, sitten meidän on palattava Koivulaan. Mikäli siis sairautesi ei estä matkustamista." "Täällä on niin upeaa, että voisin vaikka teeskennellä sairasta, jotta ei tarvitsisi lähteä!" Reeta vitsaili.

Reeta ei vieläkään voinut kovin hyvin, joten hän vietti päivänsä vuoteessa. Johannes puolestaan oli lämmittänyt saunan ja istui nyt sen makoisissa löylyissä.

Reeta ei toki kärsinyt vuoteenomana, vaan hän luki ahkerasti Sukukirjaa. Tähän mennessä Ulrika oli kirjoittanut vasta Sivistä ja Joonaksesta sekä heidän lapsistaan (Reeta olikin aina miettinyt, miksi erästä mökkipahaista kylän muurien ulkopuolella kutsuttiin Kaarinan mökiksi). Kun kirjoituksessa oli jo edetty ohi Rikhardin ja Sivin kuolemista Reeta hämmästyi, kun Ulrika kertoi suvun muutosta. Reeta ei olisi ikinä uskonut, että Kartano oli niin vanha, että jo suvun perustajan mies oli siinä asunut. Reetan kunnioitus kotitaloaan kohtaan kasvoi hetki hetkeltä.

Johannes istui mietteissään, kun saunan ovi kävi. Reeta istahti ylemmille lauteille. "Kulta, miten olisi vähän..." Reeta sanoi ilkikurisesti hymyillen. "Vain jos sinä et ole liian sairas", sanoi Johannes ankarasti. "Siihen hommaan minä en ole ikinä liian sairas", Reeta kihersi ja laskeutui Johanneksen viereen.

Kaikki hyvä loppuu aina liian nopeasti ja pian koitti heidän viimeinen yönsä huvilalla. Niin kuin kaikkina edellisinäkin öinä, he nukahtivat vierekkäin tulen räiskyessä takassa.

Aamulla varhain Reeta ja Johannes pakkasivat laukkunsa ja lähtivät takaisin kotiin.