Ursinoiden aamu alkoi taas kerran tavallisissa merkeissä, Miikkaeli oli rähjäämässä Annukalle.
"Mitä sinä typerä nainen olet taas kerran mennyt tekemään? Olet erottanut piian, jonka suku on aina hoitanut kotiamme. Ensin täällä oli töissä Katri, sitten Aleksei ja sinä menit antamaan potkut Lululle. Saat luvan katsoa, että kun tulen illalla töistä talossa on uusi työntekijä!" Miikkaeli huusi naama punaisena ja painui sitten pukemaan päälleen. Annukka laahusti alistuneena keittiöön valmistamaan puuroa talonväelle.

Annukka piti kiirettä Miikkaelin käskyn kanssa, ja suuntasi suoraan kylille etsimään halukasta piikaa töihin. Annukan helpotukseksi nuori Aurora-neiti suostui oikopäätä töihin. Onneksi nyt oli syksy ja siis tavallinen palvelusväen töihinottoaika.

Kun Miikkaeli pääsi kotiin ja näki uuden palvelustytön, hänen mielensä muuttui entistä mustemmaksi. Kuka tahansa muu piika olisi kelvannut, mutta ei Aurora. Hän olisi ollut mieluummin jopa ilman piikaa. Miikkaeli oli yrittänyt päästä eroon menneisyydestään naimisiin mentyään, mutta nyt se näytti löytäneen hänet tätä kautta. Hän ei voisi erottaa Auroraa, sillä se oli vastoin lakia ja muutenkin Annukka arvaisi jotain. Pitäisi kai yrittää olla kuin ei tuntisikaan Auroraa.

Auroralla sen sijaan oli muita suunnitelmia. Muutaman päivän Miikkaeli onnistui olemaan neutraali Auroraa kohtaan, mutta sitten Aurora hiipi hänen luokseen yläkertaan, jossa Miikkaeli oli maalaamassa.
"Tulehan tänne", Aurora sanoi ja veti Miikkaelin perässään tyhjään lemmikkihuoneeseen, "Sinä et ole puhunut minulle koko aikanani täällä. Yritätkö sinä vältellä minua?" hän kysyi silittäen Miikkaelin poskea. Miikkaeli ei voinut enää vastustaa haluaan ja veti Auroraan tiukasti kiinni itseensä ja alkoi suukotella tämän kaulaa. Aurora alkoi kihertää ihastuneesti ja panoi huulensa Miikkaelin huulille.

Annukka oli pitänyt Auroraa silmällä, sillä hän ei pitänyt tavasta, jolla tämä katseli hänen miestään. Jos Auroralla oli jotain mielessään Miikkaelin kanssa, niin Annukka tiesi, että Miikkaeli tarttuisi syöttiin heti, naisiinmenevä kun oli. Kun sitten Aurora hävisi omituisesti siivoamasta, Annukka alkoi jo epäillä. Sitten hän kuuli kikatusta yläkerrasta ja juoksi portaat ylös nopeammin kuin hurjistunut emokarhu.

Annukka astui huoneeseen ja näki Miikkaelin intohimoisessa suutelossa Auroran kanssa. Annukan veri kiehahti ja hän rääkäisi kuin haavoittunut eläin.

Uskomatta silmiään Annukka rojahti lattialle ja alkoi Miikkaelin ja Auroran hämmästykseksi käkättää mielipuolisesti. Kun Annukka vihdoin sai koottua itsensä on hän alkoi kiljua Auroralle sylki suusta roiskuen, että tämän tulisi pysyä poissa tästä talosta ikuisesti.

Sitten Annukka siirtyi Miikkaelin kimppuun: "Sinä olet kelvoton sika! Mahdatko edes ajatella miltä minusta tai tyttärestäsi tuntuu, kun vikittelet täällä nuoria neitoja." Hän läimäisi Miikkaelia poskelle ja hetken aikaa Miikkaeli vain katsoi typertyneenä Annukkaa.

Sitten hän alkoi huutaa: "Minä en ole tehnyt mitään väärää! Laissa lukee että miehellä on oikeus tyydyttää tarpeitaan. Sen lisäksi siellä lukee, että nainen ei saa kohottaa kättään miestään vastaan, tai rangaistuksena on vankeus."

"Tässä sinulle käden nostoa", Annukka kirkaisi ja löi Miikkaelia niin kovaa mahaan, että tämä kaatui lattialle. Miikkaeli nousi ylös ja läimäisi puolestaan vaimoaan. Hetken aikaa he vain painivat toisiaan muksien ja solvauksia huutaen. Lopulta Miikkaeli sai painettua Annukan lattiaan, ja käski tämän lopettaa.

Kun Annukka vihdoin kompuroi takaisin seisomaan, Miikkaeli katsoi häntä syvälle silmiin ja sanoi kylmästi:
"Nyt saa riittää. Minä en tee mitään naisella, joka ei tottele miehensä käskyjä. Lain mukaan minulla olisi oikeus viedä vaatteesi ja viillellä kasvosi tuon esityksesi jälkeen. Olen kuitenkin armollinen Matleenan tähden. Saat luvan lähteä tästä talosta etkä saa enää ikinä palata. Jos edes kerran nään sinut kartanon mailla, minä en tunne enää armoa." Annukka ei osannut sanoa mitään. Hän edes itkenyt tai kauhistunut, hän vain tuijotti typertyneenä Miikkaelia.

Miikkaeli tarttui rajusti Annukan käteen ja vetäisi sormuksen pois. Hän hymyili julmasti ja sanoi sitten hiljaa: "Et tule enää koskaan näkemään tyttöäsi. Et tule pääsemään naimisiin ja kaikki sukulaisesi hylkäävät sinut. Tervetuloa Helvettiin nainen." Viimeisen lauseen Miikkaeli sanoi erityisen painokkaasti ja marssi sitten ulos huoneesta.

Lopulta Annukka ei enää voinut pidätellä kyyneleitään, vaan alkoi nyyhkyttää lohduttomasti. Kaikki Miikkaelin sanoma oli tietenkin totta, mikä teki Annukan tilanteesta erittäin epätoivoisen. Kaikkein eniten Annukka tiesi tulevansa kaipaamaan Matleenaa, jolle oli ollut kieltämättä huono äiti, mutta jota hän rakasti silti äärettömästi.

Lopulta Annukka kuivasi kyyneleensä, ryhdistäytyi ja käveli portaat alas. Ovella häntä olivat vastassa Ulrika ja Riku, joiden katseita Annukka yritti vältellä ja asteli portaat alas pihalle ja lähti taakseen katsomatta.

Miikkaeli ei itkenyt ennen kuin vasta seuraavan iltana töiden jälkeen. Miikkaeli tiesi tehneensä oikein, mutta silti häntä kadutti. Toisaalta oli hyvä päästä kelvottomasta vaimosta eroon, mutta nyt hänen pieni tyttönsä sai kärsiä. Miikkaelia itseasiassa ihmetytti, miten paljon häntä huolestutti Matleenan puolesta, sillä aiemmin hän oli ollut tälle erittäin kalsea.

Matleena ei vielä ymmärtänyt että äiti oli lähtenyt pois, vaan itki tuntitolkulla kehtonsa reunalla huutaen äitiä. Ulrika ja Miikkaeli yrittivät piristää häntä, mutta tytölle olisi kelvannut vain äidin lämmin syli.

Lopulta Matleena hyväksyi sen, että äiti ei tulisi ja antoi Miikkaelin hoitaa häntä. Matleena olikin erittäin iloinen, kun isä vihdoin välitti hänestä.

Niin paljon kuin Miikkaeli pitikin Matleenan kanniskelusta ympäri taloa, hän tiesi, että se loppuisi piakkoin. Matleenasta tulisi jo iso tyttö, jota ei enää hevillä nostettaisikaan syliin.

Matleenasta tuli tämän näköinen ilmestys. Miikkaeli oli varsin ylpeä hurmaavasta tytöstään ja erityisesti Ulrika ihastui pikku söpöliiniinsä.

Ulrika halusi antaa pojantyttärelleen jotain kivaa syntymäpäivän johdosta, ja hän suuntasi kaupungille paikkaan, jossa oli jo monet kerrat halunut käydä.

Löytöeläinkodista Ulrika otti mukaansa pullean metsäkissanaaras Viirun.

Ulrika vei kissan oikopäätä kotiin ja täytti tämän ruokakupin. Hänellä oli sunnitelmana näyttää Viiru Matleenalle vasta aamulla, jotta tyttö saisi kunnon yllätyksen. Noustessan ylös kupin ääressä hän tunsi ankaran kivun vihlaisevan päätään ja lyyhistyi lattialle.

Riku ei kuitenkaan ollut vielä valmis luopumaan rakkaastaan, vaan polvistui Viikatemiehen eteen anelemaan, että tämä säästäisi Ulrikan.

Viikatemies käski Rikun nousta ja näytti kädessään hehkuvaa valopalloa. "Tämä on vaimosi henki", se sanoi, "pelataan siitä. Jos sinä voitat, vaimosi palaa elävien kirjoihin. Jos sinä häviät, saan kokoelmaani kaksi uutta henkeä tänä iltana." Viikatemies nauroi kolkosti ja piilotti molemmat nyrkkinsä selkänsä taakse. "Kumpi käsi?" se kysyi.

Riku osoitti tärisevällä sormella Viikatemiehen oikeaa kättä ja helpotuksekseen sen sisältä paljastui hehkuva valo. Viikatemies manasi ja heilautti kättään, jolloin Ulrikan eloton ruumis nousi ilmaan. Se puhalsi pallon kohti Ulrikan kasvoja, ja sekunnin kuluttua Ulrika alkoi yskiä. Viikatemies poistui ja Riku olisi voinut vannoa, että se mutisi: "Kuolette kuitenkin".

Väri alkoi palata Ulrikan kasvoille, ja hän rutisti onnellisena miestään.
"Kiitos", Ulrika sanoi kyyneleet silmissä kimmeltäen.
"Enhän minä voinut antaa sinun lähteä sanomatta hyvästejä. Nyt minä haluan, että teemme jotain mukavaa yhdessä. Sinä saat päättää mitä", Riku sanoi ja taputti Ulrikaa selkään.
"Käykö mikä tahansa?" Ulrika sanoi virnistäen ja Riku nyökkäsi.

Mukavaksi tekemiseksi Ulrika valitsi tietenkin yhteisen maalaamishetken (mitä te oikein kuvittelitte?).

Aamulla Miikkaeli tuli herättämään Matleenaa ja sanoi tälle, että hänellä olisi yllätys. Miikkaeli laittoi kädet Matleenan silmille, ja johdatti tämän lemmikkihuoneeseen. Kun Miikkaeli otti kädet pois, Matleena päästi ihastuneen henkäyksen, kun hän näki lattialla istuvan Viirun. Matleena otti kissan heti syliin, ja vasta sitten kun hän malttoi laskea sen takaisin lattialle, Miikkaeli sanoi: "Minusta Viirulla on kovin yksinäistä täällä. Oletko samaa mieltä, että se tarvitsisi seuraa?" Matleena arvasi mitä Miikkaeli ajoi takaa ja nyökkäsi innostuneesti.

Ja jo toistamiseen lyhyen ajan sisällä Ursinat suuntasivat löytöeläinkotiin.

Matleena kierteli pitkään häkkien luona, ja etsi sopivaa kissaa.

Lopulta Matleena päätyi  uroskissaan, jonka hän nimesi Nekuksi sen suklaan ja toffeen värisen turkin takia.

"Kiitos isä", Matleena sanoi ja kietoi kätensä Miikkaelin kaulaan.

Kissat tulivatkin tarpeeseen, sillä eräänä aamuna Ulrika kiljaisi, kun hän näki keittiön lattialla ison lihavan rotan. Ikinä aiemmin eivät rotat olleet tulleet kellarista ylös taloon. Viiru kuitenkin paljastui loistavaksi hiirikissaksi, joten rottaongelma oli pian hoidettu.

Nekku sen sijaan ei ollut niin mallikissa, sillä sillä oli ikävä tapa teroittaa kynsiään huonekaluihin.

Edes kissat eivät voineet suojella perhettä toiselta kiusaukselta, joka saattoi simejä kohdata. Koivulan vouti oli saanut päähänsä, että Ursinoiden maksamat verot eivät olleet riittävät, joten hän lähetti taloon miehen, joka sanoi vievänsä heiltä esineitä verojen suuruisen summan arvosta. Onneksi mies vei vain WC-pöntön, joka sekin oli tukossa.

Merkitkäähän kommenttilootaan puumerkkinne ja lukekaa seuraavakin osa.