Tämä on nyt suhteellisen lyhyt osa ja pitkään venyi tämä päivityskin, kun elämä tuli minun ja tietokoneen väliin, mutta vähän lisää Ursinaa kuitenkin. Lupaan, että ihan kohta alkaa taas tapahtua!

Helena puuhaili puutarhassa. Hän oli totettanut vihdoinkin pitkäaikaisen unelmansa ja istuttanut muutaman hedelmäpuun pihaan. Niiden hoito oli kuitenkin lähes ympärivuorokautista työtä, sillä tuhohyönteiset olivat jatkuvasti puiden kimpussa. Niinpä Helena vietti yö- ja päiväkausia viherpeukaloimassa. Ja yksin tietenkin. Talon nuoria eivät multaiset hommat voineet vähempää kiinnostaa.

Niilo ja Lauri pelasivat aina silloin tällöin shakkia yhdessä. Se olikin lähes ainoa harrastus, johon pojat yhdessä ryhtyivät ja siinäkin Niilo käytti Laurin kokemattomuutta ja hyväuskoisuutta törkeästi hyväkseen huijaamalla minkä vain ehti.

Riina eristäytyi Niilosta ja Valpurista yhä tiiviimmin. Nämä kaksi pitivät huolta, että saapuivat ja lähtivät koulusta huomattavan eri aikaan kuin Riina, eivätkä olleet tuntevinaan häntä koulussa. Kotona Riina yleensä hakeutuikin sitten omaan rauhaansa tekemään läksyjä ja muuta. Näin kesällä olikin loistava tilaisuus olla ulkosalla.

Lasten ollessa päivät koulussa, kävi Helenan aina kartanossa hyvin pitkäksi. Suuret ja tyhjät huoneet ahdistivat häntä, ja kaikkialla ympärillä oli vain painostava hiljaisuus. Helena yritti karkottaa tyhjyyttä ympärillään pitämällä kovaa ääntä hakatessaan säkkiä, mutta hänen oma ähinänsä vain kaikui tyhjässä yläkerrassa. Helenaa alkoi masentaa.

Laurin syntymäpäivänä syötiin asiaan kuuluva juhlaillallinen, mutta sekin nautittiin lähinnä hiljaisuuden vallitessa. Valpuri ja Niilo soivat Riinalle vain kylmiä katseita. Lauri yritti jutella mukavia, mutta kun yleisönä oli lähinnä hapannaamaisia teinejä, kuivuivat jutut nopeasti kokoon. Helenakaan ei tiennyt, mitä olisi voinut sanoa tunnelman lämmittämiseksi.

Lauri kasvoi sitten hänkin nuoreksi mieheksi. Kovakuntoiseen isoveljeensä verrattuna Lauri oli varsin tukevarakenteinen, mutta ainakin hän oli hymyileväinen ja reipas.

Yhtäkaikki Helena sulki hänet syleilyynsä ja onnitteli kuopustaan. "Niin vain vuodet vanhentavat meitä kaikkia", hän sanoi apeasti.

Enemmän tai vähemmän eripuraisissa tunnelmissa lähes kaikilta pääsi unohtumaan, että talossa oli lemmikkikin. Massu-koira oli kaikki vuotensa ollut ahkera talonvahti, mutta sekin näytti tottuneen siihen, että sille osoitettava hellyys piti sisällään ruokakupin säännöllisen täyttämisen. Jos harvoin joku sille jutteli tai silitti sitä, se oli yleensä vain keino saada se suostumaan pesulle lähtöön.

Laurin kasvettua teini-ikään, alkoivat Riina ja hän puuhailla enemmän yhdessä. Aluksi se oli varsin pientä, kuten äänettömästi yhdessä maalaamista. Riinalle se oli kuitenkin arvokasta aikaa, sillä vanhemmat lapset eivät yleensä suostuneet edes olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa.

Eipä se pitkän päälle kuitenkin kovinkaan fiksua olisi ollutkaan pelkästään tuppisuuna seisoa, joten pian Lauri ja Riina kehittivät paljon yhteistä juteltavaa. He juoruilivat talossa käyvästä piiasta, koulutovereista ja tietenkin Valpurista ja Niilosta. Riina varsinkin oli ikionnellinen, kun hänen lapsuudenystävyytensä Lauriin alkoi taas kukoistaa.

Isoveli Niiloon oli iskenyt rakkaudennälkä, mutta hän ei viitsinyt mennä merta edemmäs kalaan, vaan toivoi kaivolta itselleen tyttöystävää. Toivomuskaivo lähetti pihalle sitten varsin kevyesti pukeutuneen Loora-neitosen.

Niilon ja Looran lempi alkoi nopeasti leiskua, mutta mistään vakavammasta sitoutumisesta ei ollut vielä kyse.

Loistava sää antoi hyvän syyn ulkoiluun. Riina ja Lauri kaivoivat kartanon kellarista huiman pölyiset onkivavat ja menivät kartanon pienen lammen rantaan.

Helena katseli heidän puuhaansa vähän aikaa ikkunasta ja päätti sitten liittyä seuraan. Hänen onkitekniikkansa oli kuitenkin suhteellisen vähemmän taidokkaampi kuin nuorten.

Ajan hammas puraisi ensimmäisenä Massua, josta tuli koiravanhus harmaine turkkeineen ja hidastuvine tassuineen. Päätään apeasti riiputtaen se vaelteli kartanon mailla.

Riinan ja Laurin yhteiset puuhastelut jatkuivat kuntoilun merkeissä. Heistä kumpikaan ei ollut kovin kummoisessa kunnossa, mutta yhdessä yrittäminen oli hauskaa ja ehdottomasti naurattavaa.

Syntymäpäivä koitti sitten vihdoin Helenallekin. Hän ei jaksanut järjestää ollenkaan juhlia itselleen, joten lapset vain katselivat, kun äiti pyörähti vanhenemispyörähdyksensä.

Iän lisäys ei kadottanut Helenan luontaista kauneutta, vaikka ryhti painuikin vähän kasaan. Lasten hajaannuttua taas omiin puuhiinsa käveleskeli Helena taas yksin talossa. Helenasta tuntui, että hän oli viettänyt koko aikuisikänsä yksin. Nuoruuden kultaiset vuodet olivat kuluneet Matin kanssa, joka sitten kuoli, ja Helena jatkoi elämäänsä miehen kanssa, jota ei oikeastaan rakastanut ja joka sitten jättikin hänet. Viisitoista vuotta elämästään Helena käytti pikkulapsia opettaen, syöttäen ja nukuttaen ja jossain välissä hänestä tuli alistunut ja yksinäinen vanhapiika.

"Niinpä niin Massu, milloinhan meille tulee aika jättää tämä talo nuorempien haltuun?" Helena huokaisi ja Massu nuolaisi hänen kättään.

Näin siis Ursinat tällä kertaa. Uudesta osasta en lupaa yhtään mitään, muuta kuin että kyllä se vielä joskus tulee.