Matleena oli saanut Miikkaelin puhuttua ympäri, jotta tämä kustantaisi Matleenalle muutaman uuden puvun. Myös ruokakaappiin tarvittiin täydennystä, joten nämä kaksi asiaa oli helppo hoitaa samalla reissulla.

(Anteeksi taas tuo lumipeite, se on jumiutunut tuonne )
Matleena suuntasi suoraan ruokaostoksille, kun taas Miikkaelilla oli muuta puuhaa.

Hän nimittäin lähti muutamalle tuopilliselle torin pubiin.

Maksaessaan ruokaostoksistaan Matleena teki kiinnostavan huomion. Hänen äitinsä Annukka oli tullut myös ostoksille!
"Ihana nähdä sinua äiti!" Matleena huudahti ja syöksyi halaamaan äitiään.
"Samat sanat lapsukaiseni", Annukka sanoi hymyillen ja kysyi sitten varovaisesti, "onko Miikkaeli täällä myös?"
"On tietysti! Minäpä huudan hänet tänne", sanoi Matleena ja ennen kuin Annukka ehti sanoa mitään Matleena huusi jo isäänsä suureen ääneen.

Miikkaeli tulikin niin nopeasti kuin vain pääsi, mutta se ei tosiaankaan johtunut jälleennäkemisen riemusta.

"Pidä saastaiset näppisi irti minun tyttärestäni!" Miikkaeli karjui ja tökki Annukkaa kauemmas Matleenan luota.
"Hän on minunkin tyttäreni!" kiljui puolestaan Annukka.
"Sinulla ei silti ole oikeutta tavata häntä!" Miikkaeli raivosi, minkä johdosta Annukka löi häntä poskelle.

"Ai jaa, tapellako haluat?" Miikkaeli ilkkui ja ennen kuin kumpikaan huomasi heillä oli jo täysmittainen tappelu käynnissä.

"Isä! Äiti! Lopettakaa heti!" Matleena huusi kauhistuneena, mutta ei uskaltanut mennä viuhuvien nyrkkien ja ankarien potkujen tielle.

Tappelussa taas löylytetty Annukka nousi ylös hammasta purren ja huusi niin että koko tori kuuli:
"Sinä tulet maksamaan tästä Miikkaeli! Kiroan sinut ja perheesi! Kukaan lapsistasi ei tule ikinä saamaan onnellista elämää."
Miikkaeli tuijotti hetken tyrmistyneenä Annukkaa, mutta kun hän sai puhekykynsä takaisin, hän huusi lähellä oleville miehille:
"Tuo nainen, hän on noita, paholaisen kätyri, viekää hänet telkien taakse!" Niin miehet tulivat, tarttuivat Annukkaa käsivarsista ja raahasivat hänet pois torilta.

Torilla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen Ursinoilla oli eletty kummallista suvantovaihetta. Kukaan ei uskaltanut kunnolla edes puhua Matleenalle sen jälkeen kun tieto siitä, että Annukka joutuisi oikeuden eteen,oli tullut. Eräänä alkukesän päivänä Ursinoilta sitten lähdettiin neljän simin voimin katsomaan oikeudenkäyntiä. Kun Ulrika, Riku, Nikola ja Matleena saapuivat oikeustalon pihaan paikalla oli jo monenlaista väkeä. Muutama hienostonainen jutteli kepeästi tien laidassa, oikeuden palvelijoita kuljeskeli väen joukossa ja muuan pikku tyttö itki lohduttomasti äitinsä kaulassa.

Lopulta oikeussalin ovet avattiin ja väki valui sisälle. Eräs mies ohjasi Matleenan eturiviin penkkiin, joka oli kuulemma varattu todistajille. Pienoinen pakokauhu alkoi hiipiä Matleenan mieleen. Mitä hän oikein joutuisi todistamaan? Käytävän toisella puolella istuva Ulrika kuitenkin hymyili rohkaisevasti, joten Matleena ryhdistäytyi samalla kun nurkassa oleva ovi aukesi, ja sieltä astui sisään mies, joka varmasti oli tuomari.

Tuomarin perässä saliin tulivat syytetyt. Heitä oli vain kaksi, ja he olivat molemmat naisia. Oikean puoleinen nainen oli se, jonka pikkutyttö oli itkenyt pihassa. Vasemman puoleinen oli Annukka, mutta hänestä oli muutaman viikon vankeuden aikana tullut aivan erinäköinen. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyeksi, hän oli todella kalpea ja hänen kasvoillaan oli ilkeän näkoisiä haavoja.

Sitten tuomari alkoi puhua, ja koko sali kääntyi katsomaan häntä.
"Päivää kaikille teille, jotka ovat saapuneet todistamaan tätä kesäkuun kuudennen päivän oikeudenkäyntiä. Minun nimeni on Johan Tuomaksenpoika ja olen Ruotsin kuninkaan hyväksymä tuomari. Tänään syytettyjen tuoleilla istuvat Anna Mikontytär ja Annukka Simontytär. Syytetty Anna Mikontytär, nouskaa seisomaan."

"Anna Mikontytär, teitä syytetään kauppias Roope Jukanpojan viettelemisestä, avioliiton rikkomisesta ja aviottoman lapsen maailmaan saattamisesta. Kiistättekö syytteet?" Nyt kaikki katsoivat tuota honteloa naista, joka näytti siltä, että pyörtyisi kohta. Takarivistä kuului lohdutonta nyyhkytystä, kun Annan tytär oli alkanut taas itkeä. Anna nielaisi ja sanoi sitten vapisevalla äänellä: "En kiistä."
"Tiedätte varmasti, että aviorikoksesta tuomitaan kuolemaan", tuomari aloitti, jolloin tyttö takarivissä ulvaisi kuin haavoittunut eläin, "mutta lasta ei ole hyvä jättää elämään yksin, joten tuomionne lievennetään 50 kepin iskuun ja 20 markan sakkoon."
Ulrikan vieressä istunut oikeudenpalvelija nousi, ja talutti naisen ovesta ulos. Pian ulkoa alkoi kuulua kamalaa huutoa, ja pikkutyttö tunki sormensa korviin ja itki entistä kovempaa.

Lopulta huuto vaimeni ja ovi aukesi taas. Nainen käveli sisään ovesta horjuvin jaloin, häntä selvästi sattui kamalasti. Nainen yritti peittää kasvonsa kädellään, mutta eturivissä istujat, Ulrika ja Matleena muunmuassa ehtivät nähdä hänen kasvonsa, jotka oli runneltu miltei tunnistamattomiksi. Matleena kuitenkn havahtui todellisuuteen, kun tuomarin ääni sanoi: "Syytetty Annukka Simontytär, nouskaa ylös."

Noustessaan Annukka näytti miltei koppavalta, mutta hänen kasvioltaan kuulsi myös pelko.
"Annukka Simontytär teitä syytetään entisen aviomiehenne Miikkaeli Rikunpoika Ursinan ja tämän perheen noitumisesta. Noituus on sen verran vakava syyte, että kuulemme todistajalausunnon joltakulta paikalla olleelta. Herra Miikkaeli Ursina on ikävä kyllä estynyt, joten kuulemme hänen tytärtään Matleena Miikkaelintytär Ursinaa." Tämä tuli yllätyksenä kaikille Ursinoille, jotka vaistomaisesti kääntyivät katsomaan Matleenaa. Matleena puolestaan katsoi hämmästyneenä tuomaria ja sen jälkeen äitiään, jolla oli kasvoillaan 'älä-kerro-mitään'-ilme.

"Matleena Miikkaelintytär, kertokaa meille mitä kyseisenä päivänä oikein tapahtui torilla", tuomari sanoi ja katsoi odottavasti Matleenaa. Matleena vilkaisi Ulrikaa, joka näytti mietteliäältä, tuomarin vakavaa ilmettä ja lopuksi äitiään, joka näytti siltä, että kaikki riippuisi Matleenan vastauksesta. Matleena kohensi ryhtiään, nielaisi tuskallisesti ja sanoi sitten:

"Isä hyökkäsi äidin kimppuun. Äiti ei ollut tehnyt mitään väärää, mutta isä alkoi tapella. Isä löylytti äitiä niin pahasti, että äiti suuttui. Äiti ei ole tehnyt mitään väärää!" Matleena sanoi vihaisesti ja katsoi itsepäisesti tuomaria. Annukka näytti huojentuneelta tyttärensä sanojen vuoksi, ja katsoi vähän toiveikkaammin tuomaria.

Mutta sitten Riku ryki kurkkuaan taaempana ja sanoi: "Kuules nyt Matleena, oikeudessa täytyy kertoa totuus." Sitten hän suuntasi katseensa tuomariin päin ja sanoi: "Olen Riku Ilmarinpoika Ursina, asianomaisen Miikkaeli Rikupoika Ursinan isä. Hän valtuutti minut sijaisekseen tähän oikeudenkäyntiin ja kertoi syytetyn huutaneen kirouksen, jolla poikani ja hänen perheensä tuomittiin ikuiseen epäonneen."
Salissa kävi kohahdus ja kaikki katsoivat nyt odottavasti tuomaria.

Tuomari näytti miettivät kuumeisesti muutaman sekunnin ja virkkoi sitten: "Syytetty Annukka Simontytär, kiistättekö syytteet noituudesta, julkisella paikalla tappelusta sekä miehenne vastustamisesta avioliittonne aikana?"
"Mitä se sika on täällä käynyt valehtelemassa?" Annukka kivahti ja mulkaisi tuomaria, "Sen takia se ei edes uskalla näyttää rumaa naamaansa paikalla, kun on käynyt kantelemassa pikku tuomarisedälle ilkeästä Annukasta."
Tuomari näytti tyrmistyneeltä Annukan purkauksen jälkeen, eikä hän ollut ainoa - sali täyttyi kiihkeästä kuiskutuksesta ja Matleena tuijotti tyrmistyneenä äitiään. Miten hänellä oli rohkeutta puhua tuomarille noin?
Lopulta tuomari sanoi: "Annukka Simontytär, teidät tuomitaan oikeuden halventamisesta ja noituudesta roviolla poltettavaksi - nyt heti."

Koko sali kohahti, mutta Matleena nousi kyyneleet silmissään ylös ja rutisti äitiään.
"Ei mitään hätää kulta", Annukka sanoi, "minä vielä hoitelen tuon ääliön."

"Irti siitä tytöstä, noita", sanoi seisomaan noussut oikeudenpalvelija ja tönäisi Annukan kauemmas.

Pihalle oli jo valmiiksi koottu rovio, jonka päällä olevalle puulavalle tuotiin tuoli, johon Annukka sidottiin. Väkeä parveili kiinnostuneena rovion ympärillä, mutta Matleena seisoi kaukana roviosta, kyyneleistä puolisokeana. Lopulta paikalle tuli mies joka kantoi suurta palavaa soihtua ja heitti sen rovioon.

Kun puut olivat syttyneet tuleen ja väki joutui siirtymään kauemmaksi leimuavan kuumuuden tieltä, Annukka etsi katsellaan väkijoukosta tuomarin ja alkoi huutaa tälle: "On sinulla otsaa tuomita oma tyttäresi!" Kaikki kääntyivät nyt katsomaan tuomaria, oliko Annukka tosiaan sanonut olevansa tämän tytär?
"Ole hiljaa noita, älä pilaa ilmaa saastaisilla sanoillasi!" tuomari huusi raivosta punaisena.
"Et kestänyt koskaan sitä, että veljesi oli arvostettu sotilas, jonka takia hän sai vaimoksi naisen jota te molemmat rakastitte", Annukka ilkkui, "Sitten kerran veljesi olleessa komennuksella hiivit hänen taloonsa ja raiskaat hänen vaimonsa! Ja kuinka käykään? Vaimo synnyttää lapsen aikaan, jolloin on melkein mahdotonta että se olisi hänen miehensä! Elät sitten elämääsi peläten, että vaimo paljastaa sinut, joten vaimo on pakko järjestää pois tieltä, jotta salaisuutesi ei pilaa tuoretta uraasi. Mutta äiti jätti minulle kirjeen, jossa hän kertoo sinun syntisi. Sinulla ei ole oikeutta olla tuomari, olet murhaaja ja raiskaaja!" Annukka karjui voitonriemuisena, mutta kiljaisi sitten kun hänen mekkonsa helma alkoi savuta.
"Käskin sinun olla hiljaa noita!" tuomari karjaisi, "Minä en jää ulos hengittämään tätä saastaista ilmaa." Niine hyvineen tuomari marssi sisään oikeussaliin, mutta väkijoukko alkoi taas keskustella vilkkaasti. Oliko mahdollista, että tuo nainen puhui totta?

Ilta pimeni jo, mutta Annukka sinnitteli yhä liekkien keskellä. Matleena asteli lähemmäs, jotta hänen ei tarvinut huutaa ja sanoi sitten: "Olen todella ylpeä, että juuri sinä olet äitini."
Annukka hymyili hänelle ja sanoi: "Näkemiin Matleena kulta, lähde nyt, en halua että jäät tänne näkemään."
Matleena kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan pois silmät täynnä kyyneleitä. Hän kuuli silti vielä äitinsä huudon: "Kosta sille paskiaiselle!"

Kello lähenteli jo puolta yötä, kun puut olivat palaneet kokonaan, ja Annukka niiden mukana. Vielä paikalla oleva väki katsoi kun Viikatemies tuli viemään Annukan mukanaan tuonpuoleiseen.

Kun loput Ursinat lähtivät kohti kotiaan, pikkutyttö halasi äitiään ja sanoi: "Onneksi sinulle ei käynyt noin."

Tässä osassa olikin sitten aika paljon tekstiä, mutta kuvia vastaavasti vähemmän. Niitä kommentteja saa sitten edelleen laittaa. Kehukaa vaikka hienoa oikeussalia ja roviota, niiden lavastaminen ei ollut ihan helppo homma.