Olavi Ursina. Nuorempi poika. Pikku-Olavi. Pikkuveli. Ikuinen kakkonen. Aina sivussa. Vaihtoehto vain. Viimeinen oljenkorsi. Talon perijä. Olavi istui ja mietti tätä. Nyt oli hänen vuoronsa. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa. Olavi tiesi olleensa toivottu lapsi, tietenkin. Mutta hänestä oli toivottu poikaa, jotta olisi joku, joka voisi tulla Matin tilallle, jos jotain sattuisi. Ja nyt oli sattunut. Olavista oli tullut tarpeellinen. Isä ja äiti alkoivat olla vanhoja. Matilta oli jäänyt leskeksi kaunis ja nuori nainen. Kohta olisi Olavin vuoro näyttää, mistä hänet oli tehty.

Reeta oli sytyttänyt kynttilän poikansa muistolle. Reeta ajatteli poikansa hymyä ja iloista puhetta. Jostain muistin kätköistä, joka oli ollut unohduksissa jo pitkään, nousi Reetan päähän vielä kuva Taavetistakin. Hänen omasta pikku pojastaan. Reetaa ei itkettänyt, hän ei jaksanut enää itkeä. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin vanhaksi.

Reeta meni makuulle, mutta ei saanut unta. Hän piti silmiään kiinni, mutta ei tuntenut itseään hiukkaakaan väsyneeksi. Lopulta hänen oli pakko nousta.

Reeta käveli portaat hiljaa ylös ja meni tyttöjen makuuhuoneeseen. Siellä nukkui sängyssä Helena. Helena oli heidän luonaan nyt kolmatta viikkoa. Koko aikana hän ei ollut juuri poistunut huoneesta muualle kuin syömään. Aina, kun Reeta oli varovasti käynyt huoneen ovella, oli Helena maannut sängyssä kasvot seinää kohti. Reeta huokaisi ja meni pois.

Seuraavana aamuna, kun Helena heräsi, hänestä tuntui, että hänen oli viimeinkin aika tehdä jotain. Ylenpalttinen sureminen sai riittää. Hän söi samaa kuivaa leipää kuin muinakin päivinä, mutta tänä aamuna sen tuntui antavan voimia ihan eri tavalla.

"Kuulehan Reeta", Helena sanoi, kun Reeta tuli keittiöön, "Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että olen saanut olla täällä teidän luonanne näin kauan, mutta minun taitaa olla nyt aina mennä pois. Jättää perheenne rauhaan."

"Voi rakas lapsi!" Reeta huudahti, "Me haluamme pitää sinut täällä. Olet meille aivan kuin oma tytär. Ei sinun tarvitse mihinkään mennä. Saat olla täällä aivan vapaasti siihen asti, kunnes löydät itsellesi uuden puolison. Tekee vain hyvää pitää sinua täällä."

Niin Helena sitten jäi. Hän kulki edelleen apeana ympäriinsä, mutta ei enää eristäytynyt vuoteeseensa. Reeta antoi hänelle piristykseksi pienen koiranpennun, jolle Helena antoi nimen Massu.

Reeta ja Helena puhuivat keskenään aina saunassa. Yleensä aivan arkipäiväisistä asioista, mutta joskus Reeta uskaltautui kysymään henkilökohtaisempiakin asioita. "Sinulla on vielä sormus", hän huomautti kerran Helenalle, "Saanko kysyä miksi?" "Mihinpä minä rakkaani antaman sormuksen hävittäisin", Helena vastasi.

Pikkuhiljaa Helenan kasvoille alkoi ilmestyä hymyäkin, erityisesti, kun hän katseli Massun touhuja. Pikkuisesta koirasta oli tullut Helenalle yllättäen henkireikä iloiseen elämään.

Matin haudalla käyminen oli silti Helenalle kova paikka. Se tuotti Helenalle enemmän surua kuin lohdutusta, joten Helena ei vieraillut haudalla kovinkaan usein.

Reeta ja Johannes tunsivat aivan yhtä voimakasta surua kuin Helenakin, hieman eri tavalla vain. Olivathan he tunteneet poikansa miltei kahdenkymmenen vuoden ajan. Matin kuolema oli silti monella tavalla lähentänyt heitä.

"Mitä meidän pitää tehdä Helenan suhteen?" Johannes kysyi Reetalta. Reeta hämmästyi kysymystä hieman: "Mitä tekemistä Helenassa on? Varoja meillä on kyllä, eihän meidän olisi kuuteen sukupolveen enää edes tarvinut minkäänlaista työtä tehdä. Helena on kultainen tyttö. Hän saa olla täällä niin kauan kuin haluaa. Kunnes löytää puolison esimerkiksi."

"Sitä minä tarkoitinkin", Johannes sanoi, "Pitäisikö meidän yrittää löytää hänelle puoliso? Nythän Helena vain istuu täällä tapaamatta ketään." "Kyllä aika tekee tehtävänsä", Reeta sanoi, "Eihän näillä nuorilla mitään muuta olekaan kuin aikaa."

Olavi oli antanut Helenan olla talossa täysin rauhassa ja vapaasti. Olavi oli vain etäältä katsellut tätä naista, joka näytti hänestä kauniilta kuin enkeli. Pikkuhiljaa Olavi alkoi kuitenkin kiinnittää Helenan huomiota itseensä kyselemällä Helenan opinnoista luostarissa ja kertoilemalla elämästä Koivulassa. Helena kertoi ja kuunteli mielellään, häivähtipä hänen kasvoillaan joskus hymynkarekin.

Eipä aikaakaan, kun tuli Olavin syntymäpäivä. Aika oli rientänyt taas kerran nopeasti ja nyt Ursinoiden seitsemännen sukupolven nuorimman jäsenen oli määrä aikuistua. Reeta tunsi hieman surua, kun hän nyt istui viimeistä kertaa oman lapsensa syntymäpäiväpöydässä.

Vääjäämättä ateria tuli syötyä ja päivänsankari siirtyi uuteen ikävaiheeseen.

Juhlallisuudet olivat saaneet Helenan hieman alakuloiseksi ja hän meni sohvalle istumaan. Olavi tuli pian hänen viereensä ja hän katsoi pitkään Helenan suuriin ja surullisiin silmiin.

"Kuule, en ole koskaan tainnut esittää kunnollista surunvalittelua Matin kuoleman johdosta", Olavi sanoi. Helena hämmentyi ja sanoi: "Minunhan se pitäisi osaa ottaa, menetithän sinä sentään rakkaan veljesi." "Minä sain tilalle jotain paljon parempaa", Olavi sanoi ja Helenan läpi kulki puistatus.

"Anna anteeksi Helena, että teen näin, mutta minun on pakko saada koskettaa sinua", Olavi sanoi, "Olet vain niin kaunis kuin enkeli." Jostain syystä Olavin sanat alkoivat yhtäkkiä kylmätä Helenan sisintä.

"Helena, olen nyt ehkä hieman hullu, mutta en voi muutakaan", Olavi sanoi ja polvistui, "Helena, älä koskaan jätä tätä taloa tai minua. Tule vaimokseni." Helena katsoi noihin sinisiin silmiin, joissa oli niin paljon tuttua. Silmissä oli kuitenkin jotain määrittelemätöntä, joka sai Helenan pelkäämään. "Anna minun miettiä aamuun", hän sanoi hiljaa.

Helena meni suoraa päätä sänkyyn, mutta sinä yönä hän ei nukkunut silmäystäkään.

Anteeksi tämän osan pahasta viivästymisestä. Huudelkaa kommenteissa jatkossakin uuden osan perään, niin minuun tulee vähän vauhtia :D