Nyt on sitten naimalupa hankittuna, joten voi rauhassa keskittyä simssiin loppuloman ajaksi ;D

Ursinoilla surtiin edelleen Taavetin kuolemaa, mutta Reetalla ei ollut aikaa jäädä vain murehtimaan poikaansa. Mintan hoitaminen vei ison osan hänen tarmostaan ja lisäksi hänen vointinsa oli edelleen kehno raskauden vuoksi.

Surun keskelle toi virkistävän tuulahduksen kirje Turusta - vastaus Johanneksen kyselyyn Kristianin surmayön tapahtumista. Johannes istahti sohvalle lukemaan kirjettä. Kirjeen alussa kerrottiin kaikki mitä talosta oli löytynyt - Kristian surmattuna työhuoneessaan, Lulu kangaspuiden äärestä ja keskellä lattiaa retkottava henkilö, jota kukaan ei tuntenut - miehen vaatteisiin pukeutunut nainen.

Johanneksen mielenkiinto alkoi hiipua, kun kirjeessä siirryttiin puhumaan rahasta. Kristianin omaisuus oli riittänyt korvaamaan kulut joita aiheutui tapahtumista, mm. korvaukset merimiehille, jotka eivät nyt lähteneetkään Kristianin mukaan kohti Lyypekkiä, ja sen lisäksi muuta yleistä löpinää. Johannes jo harkitsi sen osan hyppäämistä yli, mutta luki kuitenkin sinnikkäästi.
---
Noki oli hiippaillut alakertaan koristaan, vaatimaan huomiota isännältä. Se istahti äänettömästi Johanneksen jalkojen juureen ja katseli isännän kädessä olevaa esinettä. Kissa ei tunnistanut tavaraa, se ei siis kuulunut normaalisti taloon, mutta se tuoksui vuohelle, mikä sai Noen ajattelemaan pientä hiukopalaa. Kissa pohti pitäisikö sen maistaa tuota kummallista vaaleaa ja littanaa tavaraa. Se teki päätöksen, koukisti jalkansa ja hyppäsi.

"EI NOKI!!!" Johannes huusi ja hyppäsi ylös istuimeltaan. Kissa säikähti isännän reaktiota pahanpäiväisesti ja loikkasi kauemmas. Kirje oli tarttunut sen kynteen ja kissa pakeni Johanneksen luota. Se juoksi melkein päin takkaa ja säikähti uudestaan, niin että kirje irtosi sen tassusta ja lähti leijailemaan ilmaan.

"Tuhma Noki!" Johannes karjaisi taas ja kissa luikki häntä koipien välissä nuolemaan haavojaan johonkin nurkkaan. Sitten Johannes huomasi kirjeen, joka oli lennähtänyt takkapuiden päälle ja sen nurkat savusivat jo uhkaavasti.

Johannes ei halunnut tunkea kättään takkaan, joten hän tempaisi jostain ranstakan ja alkoi sörkkiä sillä kirjettä. Johannes oli kuitenkin tuhlannut aikaa ja yhtäkkiä kirje leimahti korkeaan liekkiin ja se paloi hetkessä tuhkakasaksi. Kiukustuneena Johannes paiskasi ranstakan maahan ja metelistä hämmästynyt Reeta jätti paikkansa Mintan vieressä ja tuli ihmettelemään olohuoneen tapahtumia.

Aluksi Johannes oli niin kiukkuinen, että sai hädin tuskin sanaa suustaan, mutta lopulta Reeta sai hänet rauhoittumaan ja selvän mitä oikeastaan oli tapahtunut. Rauhoituttuaan Johannes tajusi, että kirjettä ei saisi takaisin, mutta hän syytti siitä Nokea, joten hän sanoi: "Se kissa saa luvan lähteä talosta!" Reeta alistui Johanneksen päätökseen, osittain siksi, että hän halusi päästä puhumaan toisesta aiheesta.

"Mitä sinä oikeastaan ehdit lukea siitä kirjeestä?" Reeta uteli Johannekselta äärimmäisen kiinnostuneena. "En oikeastaan mitään mitä emme olisi tienneet. Siinä luki kaikki se miltä talossa oli näyttänyt, kun ruumiit löydettiin, sen jälkeen alkoi pitkäpiimäinen selitys raha-asioista. Ehdin lukea kirjeen melkein loppuun, siinä oli kuitenkin vielä jonkin verran tekstiä. Olisin halunnut tietää mitä siinä sanottiin", Johannes harmitteli. "Kirje on kuitenkin mennyttä", Reeta sanoi realistisesti, "Luulenpa, että kirjeen loppu ei ollut enempää eikä vähempää kuin surunvalitteluja 'raskaan menetyksenne vuoksi', joten emme varmaankaan menettäneet mitään." Reeta lopetti puheensa, kun Minta voihkaisi unissaan ja äiti siirtyi takaisin paikalleen tyttären vuoteen viereen.

Sinä iltana Minta tunsi itsensä viimeinkin tarpeeksi terveeksi noustakseen sängystä. Minta oli kuitenkin lohduton näky. Hänen kasvojaan kirjoivat punaiset ja mustat paloarvet, jotka ehkä vähän hälvenisivät ajan myötä, mutta olisivat kuitenkin hänen kasvoillaan hänen loppuelämänsä ajan. Kuin ihmeen kaupalla Mintan molemmat silmät olivat säästyneet, sillä ei ollut tavatonta, että silmistä lähti näkö liekkien korvennuksessa. Mintan ennen niin paksut ja pitkät hiukset olivat leimahtaneet liekkeihin ja palaneet lyhyiksi. Mintaa ei hänen ulkonäkönsä ihme kyllä masentanut, ainakaan vielä, sillä hän oli kiitollinen ollessaan edes hengissä.

Pikkuhiljaa Minta palasi takaisin normaaliin elämään. Nirkka ei oikein osannut suhtautua siskoonsa, jonka nykyistä rujoa ulkomuotoa hän vähän pelkäsikin. Nirkka oli iloinen, kun sisko oli selvinnyt hengissä, mutta häntä hävetti. Aiemmin hän oli toivonut, että liekeissä olisi ollut hän eikä Minta, mutta nyt kun hän katsoi Mintaa, hän tiesi, ettei hän ikinä olisi halunnut näyttää sellaiselta. Itse asiassa hän tekisi mitä tahansa, jotta hän ei kokisi siskonsa kohtaloa. Tämä outo ristiriita siskosten välillä alkoi hiertää heidän suhdettaan.

Aika kului ja palaneen keittiön tilalle rakennettiin uusi. Reetan raskaus eteni ja pienokainen syntyisi pian maailmaan. Reeta istui usein tyttöjensä kanssa jutustellen kevyesti, mutta ei voinut sille mitään, että hän vertaili samalla tyttöjä keskenään. Nirkka oli aina ollut heistä kahdesta kauniimpi ja varmasti miesten mieleen, mutta Mintan täytyisi tyytyä havittelemaan puolisoa ahkeralla työllään.

Eräänä kevätiltana Reeta oli juuri käymässä nukkumaan, kun hänen synnytyksensä alkoi. "Eikö tämä yhtään helpotu raskauksien myötä?" Reeta puhisi samalla kun saattoi uutta pienokaista maailmaan.

Reetan lapsi oli terve, kaunis, vaaleaihoinen, ruskeatukkainen, sinisilmäinen - ja tyttö. Reeta oli iloinen uudesta pienokaisesta, mutta se ei poistanut perheen tämänhetkistä ongelmaa. Taloon täytyisi saada perijä, joten Reeta saisi kestää vielä ainakin yhden raskauden. Tämän hetkisestä kuopuksestakin toki iloittiin ja se sai nimekseen Hilti.

Tuumasta toimeen siis. Kumpikaan puolisoista ei halunnut vaarantaa Reetan terveyttä myöhäisikäisillä raskauksilla, joten lapsia piti hankkia nyt, kun Reeta vielä oli nuori ja virkeä.

Pian puolisonsa lähdön jälkeen Täplä sai kaksi pientä pentua. Naaraspentua alettiin kutsua sen silmien takia Mintuksi ja mahtaileva urospentu sai nimen Mahti.

Kun Mintan kasvojen arpien kivut alkoivat hellitää tyttö pystyi taas tekemään kevyitä kotiaskareita. Niinpä Minta istui päivittäin kutomassa ja hänen nuorista sormistaan alkoi tulla jo todella taitavat. Kutoessa oli myös aikaa ajatella. Minta tiesi olevansa todella onnekas ollessaan vielä hengissä, eikä hän aikonut katkeroitua, mutta nuoresta iästään huolimatta Minta alkoi pohtia olisiko hänen kohtalollaan joku tarkoitus, sillä koulussa hän oli ehtinyt oppia, että maailmassa mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta.

Surkuttelulle ei kuitenkaan jäänyt liiemmin aikaa, sillä pienen Hiltin vauvaikä hurahti ohi vauhdilla ja hänen syntymäpäiväänsä vietettiin innolla koko perheen voimin.

Kaikkien yllätykseksi Hiltille kasvoi pitkät porkkananpunaiset hiukset. Reeta oli mielissään kun edes joku lapsista perisi hänen punaiset hiuksensa, jotka olivat niin tyypilliset Ursinoille. Muuten Hilti ei juuri muistuttanut vanhempiaan. Hän oli sotkuinen ja vaativa lapsi, mutta kuitenkin hän hymyili usein ja pyöri koko ajan ympäriinsä kuin väkkärä.

Hiltin syntymäpäivän iltana Taavetti ilmestyi ensimmäistä kertaa vanhaan kotitaloonsa. Hilti näki punahehkuisen hahmon, joka irvisteli ja takoi rintaansa tyytymättömänä, mutta ei luonnollisesti tunnistanut sitä kummitukseksi, saati sitten veljekseen. Taavetti ei tainnut olla tyytyväinen siihen, että talossa oli niin pian lopetettu hänen suremisensa.

Reeta ja Johannes halusivat aina välillä viettää vähän aikaa kahdestaan, jotta heidän nuoruutensa rakkaus ei kuolisi arjen pyörityksessä. Nyt heillä oli aikaa, sillä isot tytöt kävivät koulua ja Hilti nukkui päiväuniaan, eikä Reetan mahakaan vielä ollut tiellä.

Aivan, Reeta oli taas raskaana. Hänen tämän kertainen raskautensa oli alkanut niin vaivihkaa, että hän itsekin yllättyi kun hänen mahansa kasvoi. Reeta oli todella iloinen sisällään taas kasvavasta elämästä. Hän toivoi taas poikaa, jotta talon perijä vihdoin varmistuisi. Ison mahan lisäksi Reetaa painoi kuitenkin toinenkin asia.

Reeta oli pitkään pohtinut uskaltaisiko hän kutsua lampunhengen taas esiin ja toivoa tältä jotain. Lopulta uteliaisuus voitti pelon Johanneksen suuttumuksesta. Niinpä Reeta valvoi yhtenä iltana myöhään ja hieraisi lampun kylkeä kun kello oli jo ylittänyt puolen yön.

"Pahoittelen myöhäistä hetkeä", Reeta sanoi nöyrästi, mutta lampun henki tuhahti: "Rouvalleni sopiva aika sopii myös minulle." Reeta mietti miten esittäisi asiansa hengelle, mutta päätti sitten mennä suoraan asiaan: "Sinä sanoit, että sinulla on valta jopa kuoleman yli ja voit tuoda rakkaitani takaisin, mitä sinä tarkoitit sillä?" "Juuri sitä mitä sanoin, mutta huomaan, että rouva on viisaampi kuin ne yleensä, joiden käsiin meikäläiset saattavat joutua, joten saatan kertoa sinulle muutamia ammattiini liittyviä salaisuuksia. Niiden kertominen vain maksaa yhden toiveen", henki sanoi neutraalilla äänellä. Reeta alkoi pohtia olisiko liian vaarallista käyttää toive tähän, mutta hän ajatteli, että koska tällä kertaa hän vaatisi henkeä tekemään mitään, vaan riittäisi, että tämä vastaisi hänen kysymyksiinsä, niin vaaraa ei juurikaan ollut. Lopulta Reeta virkkoi: "Siinä tapauksessa toivon, että kerrot minulle kuolemasta."

"Hyvä on", henki sanoi, "Minä voin hakea kuolleita maailman tuolta puolen takaisin. Siinä on kuitenkin oma riskinsä. Kun sielu kerran saa maistaa taivaan iloja, niin harva enää haluaa palata takaisin maahan. Vanhan ruumiinsa kopioon pakotettu sielu ei useinkaan ole onnellinen, vaan siitä tulee kelmeä olento, joka janoaa takaisin taivaaseen. Monet eivät kestä katsella sellaista olentoa, vaan jotkut jopa surmaavat itsensä, jotta pääsevät osallisiksi taivaan iloista.""Mutta eiväthän itsemurhaajat pääse taivaaseen ollenkaan?" Reeta huudahti, mutta huomasi sitten nopeasti häviävän hymynkareen hengen kasvoilla: "Siitä en voi kertoa mitään rouvani. Mutta arvaamattomia ovat taivaanväen tiet, ehkä rakas sisaresi onkin juuri nyt taivaallisen pitopöydän ääressä." 'Karoliina', Reeta ajatteli ja hymyili, 'Ehkä hänellä sittenkin on toivoa.' "Mutta nyt rouvani, haluatko käyttää viimeisen toiveesi, jotta poikasi tai kasvusisaresi riistetään pois nykyisestä kodistaan?" henki kysyi keskeyttäen Reetan mietinnät. "Itse asiassa en", Reeta sanoi, "Kuolleet kuuluvat kuolleiden joukkoon, niin surullista kuin se onkin. Mutta nyt haluan vielä vastauksen yhteen kysymykseen. Jos pyydän sinua paljastamaan hieman erään henkilön tulevaisuutta, niin viekö se viimeisen toivomukseni?" "Oletan, että ajattelet Mintaa?" henki sanoi ja Reeta nyökkäsi: "Tahtoisin vain tietää, että tuleeko hänestä onnellinen", hän sanoi hieman ujosti.

"Paljastan sinulle mielelläni hieman Mintan tulevaisuutta ilmaiseksi", henki sanoi ja yllätti Reetan, "Minä näet tiedän, että hänen ja minun elämät kohtaavat vielä jossain vaiheessa, halusitpa sinä ja miehesi sitä tai ette. Niinpä sanon sinulle, että tyttäresi elämästä tulee vielä onnellista, mikäli te ette estä häntä. Jää rauhaan rouvani, emme enää tapaa!" henki sanoi ja ryöpsäytti taas Reetan päälle kimallusta ja savua. Reeta pelästyi hengen puheista Mintan suhteen ja yritti vielä kutsua hengen esiin, mutta lamppu pysyi liikkumattomana, joten hän kätki sen kellarin nurkkaan.

Karkottaakseen hengen oudot puheet pois mielestään Reeta lähti aamulla aikaisin ulos istuttamaan kasveja. Työ oli rankkaa varsinkin, kun hän sai kantaa koko ajan mukanaan ylimääräistäkin painoa. Hitaasti työ kuitenkin edistyi.

Huomattuaan Reetan huhkineen pihalla koko päivän tuli Johannes hellimään vaimoaan. "Älähän turhaan rasita tätä pikkuista poikaa", Johannes puheli kuin lapsen sukupuoli olisi jo selvä. Reeta lupasi mennä lepäämään kunhan ruoka olisi syöty.

Pian Reeta alkoi katua työntekoa pihalla hänen selkänsä oli kipeä ja Reeta hieman säikähti lapsen liikahtelua sisällään. Lapsen ei pitäisi syntyä ihan vielä, joten runsas liikehdintä ei välttämättä olisi sille hyvästä.

Seuraavassa osassa nähdään joko Reeta ja Johannes viimein saavat perijän.