Pahoitteluni uuden osan ilmestymisen tarpeettomasta venymisestä. Toivottavasta Ursinoilla riittää lukijoita vielä näin joulun aikaankin :)
Eräänä tähtikirkkaana yönä, kun opiskelijaparillamme ei ollut muuta tekemistä, menivät he rannalle. Matti ja Helena makasivat hiekalla vierekkäin ja katselivat yllään aukeavaa tähtitaivasta.

"Mietipä kultaseni, vajaan vuoden päästä olemme saaneet opiskelumme valmiiksi ja voimme lähteä Koivulaan", Matti sanoi hiljaa. "En malta odottaa sitä", Helena sanoi ja hymyili, "Olet niin rakas minulle, että haluan mahdollisimman pian päästä kanssasi vihille."
Matin ja Helenan arki oli sitten kuitenkin vähän vähemmän romantiikan täytteistä. Vaikka nuoret rakastuneet pyrkivätkin kaikissa tekemisissään huomioimaan toisensa, oli opiskelu silti loppujen lopuksi varsin yksinäistä puuhaa.

Välillä muu Ursinoiden perhe tuli käymään heidän luokseen. Helenaa ei enää yhtään ujostuttanut heidän seurassaan, vaan hän piti Ursinoita jo aivan kuin omana perheenään.

Matti joutui välillä korvat punoittaen kuuntelemaan vanhempiensa juttuja Mattia odottavan avioelämän reimuista ja kauhuista. Joitain asiota vain ei todellakaan haluaisi kuulla omilta vanhemmiltaan.

Pikkuveli Olavi puolestaan hakeutui mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman lähelle Helenaa. Pariskunnan ensi vierailusta Koivulassa asti Olavia oli kiusannut ajatus Helenasta. Tämä oli niin kaunis ja alati nauravainen. Olavi oli äärettömän kateellinen, koska Helena oli jo lupautunut hänen veljelleen.

Ursinoiden vierailun lopuksi tehtiin aina hieno ateria, jonka Helena valmisti. Reeta, joka oli tunnettu loistavana kokkina, oli erittäin ilahtunut miniänsä keittotaitojen johdosta.

Vierailun jälkeen oli kuitenkin aina palattava opiskelun pariin. Helenaa näyttää nyt tyhjän paperin kammon sijasta vaivaavan tyhjän pöydän kammo... Jos et neitiseni siihen pöytään kuitenkaan kirjoittaisi.
Eräänä aamuna hyvin aikaisin Helena oli lähdössä tekemään koko päivän kestävää sairaanhoitoharjoitusta. Hyvissä ajoin heräämisessä oli se hyvä puoli, että kertyvän joutoajan pystyi käyttämään ihan lähellä omaan kultaansa.

"Onnea harjoitukseen rakas", Matti sanoi ja antoi Helenalle suukon, "Pärjäät varmasti tosi hyvin." "Pärjääthän sinä täällä päivän yksinäsi? Ilman naisellista huolenpitoa?" Helena kysyi ja nauroi ilkikurisesti perään. "Menehän siitä jo. Minä odotan sinua täällä illalla", Matti sanoi nauraen. Helena meni ulos, mutta huusi vielä sieltä: "Sinulle on täällä kirje."

Matti hyvästeli vielä Helenan ja haki kirjeen. Kirje oli Turusta. Matti mursi sinetin auki jännittyneenä ja taitteli kirjeen auki. Näin siellä sanottiin: "Hyvä kunnioitetun Ursinan suvun jäsen. En ole varma kenelle kirje päätyy, mutta luostarissa tunnettiin teidän nimenne ja kirje luvattiin toimittaa jollekin Ursinalle. Olen Turun tuomiokirkon orpokodin johtaja. Melko tasan kaksikymmentäyksi vuotta sitten huomaamme päätyi tyttölapsi, jonka isä oli sukunne jäsen Kristian Matteuksenpoika Ursina. Nyt tämä Kristiina on aikuisen ikään päästyään saanut kosijan, mikä ilahduttaa ainakin meitä orpokodissa suuresti. Normaalisti en tällaista kirjettä kirjoittaisi, varsinkaan kun sukunne ei ole ollut tyttöön missään yhteydessä. Mutta niin toivottavaa kuin onkin, että orpokodin tyttö saisi itselleen puolison, on sydämeni raskas. Kosija on leskimies, häneltä on itseasiassa kuollut jo kolme vaimoa, ja ilkeämieliset huhut (joita minun ei pitäisi kuunnella ollenkaan) kertovat, että hän pitää vaimojaan niin huonosti, että nämä nääntyvät kuoliaiksi muutamassa vuodessa. Olen saanut Kristiinalle aikaa kesän loppuun saakka. Sitten minun täytyy kuitenkin luovuttaa hänet uudelle puolisolleen, mikäli kukaan hänen sukulaisensa ei tule sitä estämään."

Kristian Matteuksenpoika Ursina... Nimi oli Matille hämärästi tuttu. Isän ja äidin puheessa se oli välillä vilahtanut, usein vihaisesti sanottuna. Matteuksenpoika hämmästytti Mattia kuitenkin. Nimi oli hänen isoisältään, jonka mukaan hänkin oli oman nimensä saanut, mutta Reeta oli aina sanonut olevansa Matteuksen ainoa lapsi ja siksi hän oli perinyt kartanon. Miksi kartanoa ei ollut annettu Reetan veljelle varsinkin kun tällä vielä oli lapsikin? Matti luki kirjeen vielä pariin otteeseen läpi ja tuli sitä kiihtyneemmäksi, mitä enemmän hän luki. Matti tiesi heti, mikä oli ainoa oikea nyt tehtävä teko. Hänen piti lähteä heti Koivulaan.

Matti kiiruhti ulos luostarin alueelta ja vuokrasi hevosen. Sillä hän lähti matkaan niin nopeasti kuin uskalsi uuvuttamatta hevosta liikaa. Alkukesän vihreydessä oli hyvä taittaa taivalta ja Matin mielikin keveni samalla.

Matti kääntyi isolta ratsupolulta pienemmälle, joka vei mutkitellen halki metsän Koivulaa kohti. Tästä matkan vaiheesta Matti ei ollut koskaan pitänyt. Tuntui kuin joka käännöksen takana olisi odottamassa jotain ikävää.

Ja aivan yhtäkkiä Matin edessä tiellä oli kolme huppupäistä miestä. "Pysäytä se hevonen!" yksi miehistä huusi ja säikähtäen Matti kiristi suitsia ja hevonen jäi seisomaan paikoilleen. "Alas ratsailta!" sama miesääni käski. Matti alkoi pelätä, mutta päätti uhmakkaasti jäädä satulaan.

"Eikö sana kuulu?" mies karjaisi ja samassa kaikki kolme vetivät esiin miekat. Matti katsoi viisaammaksi astua alas, sillä hänellä ei ollut mitään asetta mukanaan.

Salamannopeasti miehet olivat hänen ympärillään. Matin helpotukseksi miekat eivät osoittaneet suoraan häneen, vaan ainakin toistaiseksi sopuisasti maahan.

"Onkos tällä varomattomasti yksin matkaavalla munkkipojalla kultaa mukanaan?" aikaisemminkin puhunut mies kysyi. Ilmeisesti tässä oli joukon johtaja. "Minulla ei ole muuta kuin vaatteet päälläni", Matti sanoi ja yritti parhaansa mukaan piilottaa pelkonsa.

"No niin, minähän sanoin että se oli turha pysäyttää", toinen mies sanoi. "On sillä kuitenkin hyvännäköinen hevonen", kolmas huomautti. "Hiljaa!" johtaja ärähti, "Se on nyt nähnyt meidät, joten mitä me tehdään sille?" "Otetaan hevonen ja jätetään tänne metsään, tämä on niin kaukana jo kaikesta, että kävellen tuo ei ole takaisin kuin vasta illalla", ehdotti kolmantena puhunut mies. "Minusta tämä toiminta ei ole kyllä ollenkaan kannattavaa, Jussi", toinen mies sanoi, hän kuulosti ehdottomasti miehistä nuorimmalta. "Enkö minä sanonut, että nimiä ei käytetä?!" johtava ärähti, "Sinua ei olisi pitänyt ottaa tänne mukaan ollenkaan" Kun toinen mies avasi suunsa kiukkuisesti vastatakseen Matti ajatteli, että nyt olisi hänen tilaisuutensa ja lähti juoksuun.

Muutaman metrin hän ehti juosta ennen kuin miehet saivat hänet kiinni.

Seuraavana aamuna varhain muuan kalakauppias kuljetti kalatynnyriään luostariin myytäväksi samaista metsäpolkua pitkin. Tien varressa hän huomasi makaamassa miehen. Ensin kauppias aikoi vain kulkea ohi, mutta sitten hän tunnisti, että miehen päällä oli opiskelijan vaatteet, ja häntä alkoi ihmetyttää mitä mies teki täällä metsässä.

Kauppias kyykistyi maahan ja katsoi miestä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt nukkuvan. Kauppias ravisteli nuorta miestä, mutta tässä ei tapahtunut mitään muutosta. Mies oli kylmä kuin kivi.

Kauppias jätti kärrynsä siihen paikkaan ja lähti juosten hakemaan apua luostarilta.

Helena oli hyvin huolestunut, kun illalla hänen palatessaan kotiin Matti ei ollut siellä. Raskain sydämin hän oli pyörinyt vuoteessa hereillä pitkälle aamuyöhön eikä hänen herätessään Matti ollut vieläkään tullut. Iltapäivällä oveen oli koputettu ja Helena oli juosten rientänyt avaamaan. Oven takana oli ollut täysin tuntematon nuori munkki, joka oli pyytänyt Helenan mukaansa. He olivat kävelleet pitkän matkan kohti metsää, jonka läpi pääsi Koivulaan.

"Minun pitää varmaan varoittaa", munkki sanoi, "Kun käännymme tuolle polulle näette jotain ikävää."

He kävelivät maassa makaavaan Matin luo ja munkki sanoi: "Hänet löydettiin tänä aamuna. Otan osaa." Helena alkoi itkeä.

Vihdoinkin siis uusi osa. Hyviä välipäiviä kaikille :)