Koska viimeiselle koeviikolle lukeminen ei innosta, niin voisin ajankuluksi näpytellä vähän Ursinaa :)

Reeta istutti Olavin kanssaan shakkipöytään. Paljon sanoja ei vaihdettu, sillä Olavi ymmärsi jo äitinsä vihaisesta mulkoilusta, mitä tämän mielessä liikkui. "Haluan vain kysyä, että mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?" Reeta sähisi yhteen puristettujen huulten lomasta. Olavi mutisi: " En ajatellut", mutta hänen äänessään ei ollut sen paremmin anteeksi pyyntöä kuin katumustakaan.

"Sinun kyllä sietäisi ajatella... Kun Helenakin taas odottaa lastasi", Reeta murahti ja söi Olavin tornin. "Varokin, ettet jää toiste rysän päältä kiinni", Reeta jatkoi ja söi ratsun.

Tasatakseen kuohuvaa vertaan Reeta lähti ulos puuhastelemaan. Jynssätessään koiran koppia Reeta muisti hyvin selkeästi, miksi Ursinat olivat aina ennen suosineet sisällä viihtyviä kissoja.

Hyödylliset askareet saivat Reetan onneksi pian rauhoittumaan ja hän tervehti töistä tulevaan Johannesta hellällä suudelmalla.

Tuskin tervehdykset oli vaihdettu, kun olohuoneeseen saapui kutsumaton vieres viikatteen ja hulatyttöjen kanssa. Reetaa oli tultu hakemaan tästä maailmasta seuraavaan. Reeta soi vielä viime vilkutukset rakkailleen ja lähti sitten viikatemiehen matkaan.

Keskelle nyyhkivää olohuonetta käveli Niilo, joka venähti yllättäen lapseksi tuoden hieman iloa sureville.

Johannes vei Reetan uurnan hautausmaalle ja suri siellä yksinäisyydessä vaimoaan, jonka kanssa hän oli jakanut lähes koko elämänsä.

Olavi ja Helena jäivät olohuoneeseen seisomaan. He tuojottivat herkeämättä toisiaan, eikä katseissa ollut rahtuakaan hellyyttä. Helenan pyöreän vatsan näkeminen kiusasi Olavia, sillä hän oli oikeastaan kadottanut kaiken kiintymyksensä Helenaa kohtaan.

Matti, joka niin ikään oli laskettu maan poveen kartanon maille, tuli yöllä suremaan äitinsä tyhjän vuoteen ääreen.

Pientä Niilo-poikaa ei kuitenkaan väsyttänyt vaan hän kuljeskeli ympäri taloa ja viihdytti itseään kartanon nurkissä pyörivillä esineillä.

Niilo ei ollut talon ainoa yökyöpeli, sillä ei uni ei tullut myöskään Olavin silmään. Helena oli mennyt nukkumaan vanhaan sänkyynsä yläkerrassa ja Olavi sai yksin valvoa vuoteessa.

Olavin aiheuttamaan pahaa tuulta kävi Helenakin purkamassa ulkona. Hän oli aina ollut innostunut luonnosta ja sen eläimistä ja kasvista, joten hän alkoi keräillä ötököitä.

Montaakaan aikaa Helena ei silti ehtinyt ulkona viettää, kun hänet taas pakotettiin sisätiloihin uuden lapsen tullessa maailmaan.

Syntynyt tulokas oli terve tyttö, jolle ylpeä äiti antoi nimeksi Valpuri.

Vaikka Olavilla ei liiemmälti isällisiä taipumuksia ollutkaan, hän innostui aina välillä riehumaan Niilon kanssa, joka muuten vietti paljon aikaa ypöyksinään.

Liiallinen ulkona riehuminen ei kuitenkaan ollut kovin terveellistä, sillä se aiheutti Niilolle ikävän ja sitkeän flunssan.

Valpurin elämän ensi hetket olivat nopeasti ohi ja ihan yllättäen pieni tyttö täytti jo vuosia.

Valpurille ilmestyi jostain syystä muutaman sukupolven yli hypännyt punainen hiusväri, joka yhteen aikaan oli niin tavallinen näky.

Helena vei Valpurin kehtoon nukkumaan ja kuuli yhtäkkiä tömähdyksiä ulko-ovelta. Ne kuitenkin loppuivat nopeasti ja Helena meni katsomaan mitä oli tekeillä. Ursinoiden portailla makasi tajuttomana täysin tuntematon nainen, jolla oli päällään vain ryysyinen mekko. Nainen oli kammottavan laiha ja sen lisäksi hän näytti olevan viimeisillään raskaana.

Helena herätteli naista, joka nousikin pystyyn ja voihkaisi ääneen: "Ursina?", mutta lyyhistyi heti uudestaan kivelle. Helena sanoi naisen tulleen oikealle ovelle, mikäli nainen etsi Ursinoita. Nainen ei kuitenkaan reagoinut enää mitenkään, joten Helena nosti naisen pystyyn ja talutti tämän sänkyyn, jossa nainen vajosi uudelleen tajuttomuuteen.

Jos tuntematon nainen nukkuikin sikeästi, niin Helenan yöunet jäivät vähäisiksi. Häntä vaivasi taas paha olo, jonka syyn Helena kyllä arveli hyvin tietävänsä.

Muu talo ei yllä ollut kuullut mitään outoa ulko-ovelta, joten Helena joutui aamulla selittämään muille. Johanneksesta naisen ilmestyminen oli hyvin outoa: varsinkin, kun Johanneksen tyttärien lapsista kukaan ei vielä olisi tarpeeksi vanha ja Reetalla ei ollut ollut sisaruksia, joiden lapsi tyttö voisi olla.

Johannes meni katsomaan nukkuvaa naista. Naisen kasvoilla oli kuivunutta verta ja mekko oli likainen ja risa, mutta tämän kaulassa oli medaljonki, jossa oli suuri punainen kivi. Johannes kävi vaivihkaa irrottamassa sen, mutta se ei antanut mitään lisätietoja.

Yhtäkkiä nainen alkoi virota ja saman tien voihkia. Hänen synnytyksen mitä ilmeisimmin alkoi, joten Johannes huusi Helenaa ja poistui sitten itse häveliäästi huoneesta.

Helena tuli kiireen kaupalla paikalle. Kun lapsi syntyi nainen mumisi vain sekavasti monta kertaa: "Riina, Riina" ja rojahti sitten lattialle. Helena yritti turhaan virvoitella häntä, mutta naisessa ei näkynyt enää mitään elon merkkejä. Vasta kun Helena huomasi, että virvoitteluyritykset olivat turhia, hän kiinnitti huomion vauvaan, joka makaisi lattialla ja parkui täyttä kurkkua. Sen omituisempaa lasta Helena ei ollut vielä koskaan nähnyt. Vauvan iho oli nimittäin kauttaaltaan pitkän ruskean karvan peitossa. Helena ei osannut päättää, mitä näistä kahdesta kummallisesta tapauksesta pitäisi ajatella.

Tähän päättyy tämä osa, ja jatkossa on luvassa sitten taas vähän juonikkaampaa Ursinaa kuin tässä kevään mittaan on ollut... Tarkoitukseni on tänä kesänä saada pelattua Ursinat kymmenenteen sukupolveen, joten päivityksiä on varmasti luvassa vähän useammin :)