Kuten tuossa viime viikolla jo ilmoitin, niin tämä osa on Ursinoiden suvun viimeinen. Toivottavasti edes se yltää pitkästä aikaa vanhalle tasolle :)
Saara oli Nuutin ehdotuksesta aivan haltioissaan. Hän pomppasi pystyyn ja suuteli Nuuttia, joka taisi hänkin hämmästyä melkoisesti moisesta uskalluksesta. Se mikä oli alkanut vaivihkaisena, jopa kiellettynä ja osin etukäteissuunniteltuna lemmenleikkinä, oli viimeistään nyt muuttunut kauniiksi romanssiksi.
"Kai sinä Saara ymmärrät, etten välttämättä voi tarjota sinulle sellaista perhe-elämää kuin tavallinen mies", Nuutti sanoi pahoillaan, "Minun työni ja vakaumukseni kieltävät sen minulta." "Kyllä minä tiedän", Saara sanoi, "Mutta ole kiltti äläkä puhu siitä nyt, minä olen tällä hetkellä niin onnellinen."
Onnen tyyssija talo lähiaikoina olikin. Kuukausien epävarmuus, pelko ja syyllisyyskin olivat vaihtuneet vastarakastuneiden onneksi.
Nuuttikin antoi itselleen luvan pitkän vastustelun jälkeen kunnolla rakastua Saaraan. Joka päivä hän huomasi uusia puolia, jotka tekivät hänen nuorikoskaan entistä ihanamman.
Samalla Nuutti kuitenkin painiskeli velvollisuudentuntonsa kanssa. Elikö hän synnissä? Rikkoiko hän pappislupaustaan? Nuutin harmiksi vastaus taisi olla mitä suurimmassa määrin kyllä. Oli vain niin outoa miettiä, oliko hänen elämänsä suurin onni nyt viemässä häntä synnin polulle. Nuutti olisi halunnut ottaa Saaran vaimokseen ja perustaa perheen, mutta hänen vakaumuksensa toisaalta kielsi sen jyrkästi. Tässä itsetutkiskelussa Nuutin tulisi päättää, ketä kohtaan hänen velvollisuutensa olivat suurimmat.
Nuuttia alkoi jopa pikkuhiljaa ahdistaa. Asiaa ei auttanut se, että Saaralla oli selkeä mielipide. Naimisiin pitäisi päästä ja mieluummin nopeasti. Vaikka Saara oli älykäs nainen ja muutenkin varsin nuhteeton, niin kovin korkeaa kristilistä moraalia hänellä ei ollut. Siksipä hänellä olikin vaikeuksia ymmärtää, miten kovassa ristipaineessa Nuutti tilanteessaan oli.
Mutta muuta vikaa tässä nuoressa kaunottaressa ei sitten ollutkaan. Sitä paitsi onnensa kukkuloilla olevaa Nuuttia ei ollut kovin vaikeaa saada pikkuhiljaa kääntymään samalle kannalle kuin Saara.
Eräänä päivänä kun Nuutti tuskaili kunniallisuutensa kanssa, alkoi Saara taas vihjailla, miten hänenkin kunniansa oli koetuksella, kun hän näin susiparina joutui Nuutin kanssa elämään. Tämä huomio Saaran kunniallisuuden vaarantumisesta oli Nuutille se höyhen, joka taittoi kamelin selän.
"Saara rakkaani, kun olen asiaa nyt jokaiselta kantilta pyöritellyt, niin en voi muuta kuin vaatia sinua lailliseksi vaimokseni. Suo minulle kunnia ja ota vastaan tämä äitini perintösormus", Nuutti pyysi polvillaan ja Saara tietenkin suostui ikionnellisena.
Pidellessään hentoa morsiantaan käsivarsillaan Nuuttia ei oikeastaan edes kaduttanut. Loppujen lopuksi ratkaisu on aina parempi kuin epävarmuus.
Saaraa puolestaan aprikoi, oliko hän mahdollisesti painostanut Nuuttia liikaakin. Hänen tarkoituksensa ei missään nimessä ollut vaatia tätä pyörtämään pappislupaustaan, mutta tietenkin hänen toiveensa oli koko ajan ollut, että niin kävisi. Tai kaikista onnellisinta olisi ollut, jos asia olisi voinut ratketa jotenkin ilman minkään periaatteen rikkoutumista.
Varhain eräänä aamuna nuoripari sitten asteli pihan perällä seisovan vihkikaaren eteen. Puu oli jo vanhaa ja halkeillutta ja kaarta vartioivat patsaat säänpiksemiä, mutta yhtä kaikki ne olivat jälleen kerran valmiita vastaanottamaan yhden elämänsä yhteenliittävän parin. "Oletko edelleen ihan varma tästä?" Saara kysyi vielä kerran mielenrauhan saadakseen. "Niin varma kuin mies vain voi olla", Nuutti vakuutti ja hymyili rakkaalleen.
Niin avioliittoon sitten astuttiin vailla muita todistajia kuin Jumala taivaassa. Kumpikin vihkiparista toivoi, ettei Hän olisi kovin vihainen heille.
Hääpäivällinen oli sekin vaatimattomampi kuin kartanolla yleensä oli ollut tapana. Ei vieraita, vain he kaksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta tästä liitosta päätettiin olla puhumatta kellekään, sillä ulkopuolisten silmissä se olisi ollut vain kauhistuttava vääryys.
Aivan kaikkeen Nuutti ei sitten kuitenkaan ollut valmis. Kun oli aika käydä häävuoteeseen, niin Nuutti alkoikin vastustella: "Älä pahastu rakas, mutta minä en ole vielä valmis. En tiedä olenko koskaan. Olen sentään lupautunut selibaattiin." Saara oli tästä melkoisen tyrmistynyt, mutta nieli kiukkunsa mallikkaasti.
Seuraavana aamuna edellisyön erimielisyyttä ei muisteltu, vaan Saara toivotti vain miehelleen mitä parhainta työpäivää kuten Nuutti myös Saaralle.
Pieni katkeruuden poikanen oli kuitenkin pesiytynyt Saaran mieleen. Häntä oli sittenkin huijattu, petetty. Hän oli kovin lapsirakas ja Nuutin päätös loukkasi häntä. Hän kun oli luullut lupautuvansa täyteen avioliittoon. Vesi loiskui ympäriinsä Saaran pestessä kiukkuisena astioita.
Joko tahallaan tai vahingossa alkoi Nuutti olla aina jo nukkumassa siinä vaiheessa, kun Saara tuli hänen viereensä. Se vain lisäsi Saaran kiukkua. Todellisuudessa Nuutti ei tarkoittanut loukata Saara, hänen piti vain ensin itse saada etsittyä suhtautumisensa tilanteeseen.
Naisen viha on kuitenkin kauhea. Kerran Saara ei sitten jaksanut enää hillitä kiukkuaan ja Nuutti sai kuulla kaiken Saaran loukkaantumisen tunteista, pettymyksestä ja vääryyksistä. Nuutin kuunnellessa tätä vuodatusta hän itsekin ymmärsi, miten Saara loppujen lopuksi oli varsin oikeassa.
"Anteeksi rakas kaikista väärin teoistani. Olen valinnut olla sinun miehesi ja ymmärrän, että sen on tarkoitettava sinuun sitoutumista kaikilla tavoilla", Nuutti sanoi hellästi ja suuteli Saaraa.
"Sitä paitsi minustakin olisi mukava tietää millaista on pitää sylissä omaa lastaan", hän sanoi ja hymyilli niin tarttuvasti, että vihainen möykky Saaran rinnasta suli pois viimeistä rahtua myöten.
Jotta molempien yhteinen toive omasta pienokaisesta kävisi toteen, asiaankuuluviin toimiin ryhdyttiin välittömästi.
Eipä aikaakaan, kun Saara sitten havaitsi olevansa siunatussa tilassa.
Nuutti oli vauvauutisesta suunnattoman onnellinen ja hän kohteli siitä pitäen vaimoaan aivan erityisellä huolella.
Myös tuleva pienokainen sai osakseen määrättömästi huomiota. "Tuskinpa tuosta lepertelystä on mitään hyötyä", Saara nauroi, kun Nuutti taas vilkutteli mahalle, mutta Nuutti vakuutti lapsen tuntevan rakkauden jo noinkin pienenä.
Nuutin huoli siitä, että hänen tekonsa olisivat vääriä, oli jo pikkuhiljaa painumassa taka-alalle. Eihän hän enää mitään voisi peruakaan. Silti hän tutki Raamattua ja rukoili saadakseen itselleen varmuuden toimintansa edes jonkin asteisesta oikeutuksesta.
Kaiken murehtimisen jälkeen oli kuitenkin aina yhtä kotoisaa painautua rakkaan kylkeä vasten ja unohtaa kaikki ikävä, mitä joku voisi siitä ajatella. Onnellisena oleminen oli loppujen lopuksi aika helppoa.
Saaran raskaus ja vihitty asema eivät saaneet häntä millään tavoin unohtamaan velvollisuuksiaan talouttaan kohtaan. Sitä paitsi, olihan ulkopuolisten edelleen syytä uskoa, että hän oli vain papin vaatimaton taloudenhoitajatar. Työt tosin sujuivat entiseen verrattuna nyt aika lailla hitaammassa tahdissa.
Raskauden edetessä Nuutti keksi itselleen uuden huolenaiheen. Mitä jos Jumala rankaisisi heitä antamalla lapsen syntyä sairaana tai epämuodostuneena, jopa kuolleena? Tai mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain ikävää? Saara tosin käski Nuuttia lopettamaan typerehtimisen ja sen sijaan tunnustelemaan tulevan pienokaisen nyt jo säännöllisiä liikkeitä.
Lopulta tämän odotetun ja rakastetun pienokaisen tuli aika saapua maailmaan.
Kotona sattumoisin ollut Nuutti oli lähes yhtä suurissa tuskissa kuin tuleva äiti, sillä hän pelkäsi niin kovin jotain ikävää sattuvaksi.
Pelko osoittautui turhaksi, sillä hyvin nopeasti maailmaan saapui suloinen ja täysin terve tyttövauva, joka päästi välittömästi ilmoille mahtavan rääkäisyn.
"Katso nyt häntä", Saara sanoi pidelleen pienokaista sylissää, "Mistään näin kauniista ei taatusti Jumalakaan voi ajatella mitään pahaa." "Oikeassa olet", Nuutti sanoi ja silitti tyttärensä päätä, "Kukaan ei saa koskaan tulla väittämään, että tässä lapsessa olisi jotain epäsiveellistä." "Annetaankin hänelle nimeksi Sivi", Saara sanoi, "Minusta se on kaunis ja sopii taatusti tälle lapselle." Nuutti hämmästyi kuullessaan tämän nimen, sillä se muistutti häntä jostakin, jota hän ei aivan saanut mieleensä. Nimi vaikutti kuitenkin hänestäkin sopivalta hänen pienelle tyttärelleen, joten hän suostui oitis.
"Voi sinua Sivi-tyttöni", Nuutti huokaisi, "Toivottavasti elämästäsi tulee helppoa ja hyvää, vaikka maailma onkin täynnä ihmisiä, jotka ovat valmiita syyttämään ja nimittelemään sinua. En tiedä millaisen tulevaisuuden voin sinulle luvata, mutta rajattoman rakkauteni ainakin saat." "Pitele sinäkin toki häntä", Saara sanoi ja ojensi lapsen isänsä syliin.
Kehtoon kannettu Sivi katseli huoneensa kattoa, vaikkeivät hänen silmänsä siihen vielä osanneetkaan tarkentaa. Hän ei tiennyt olevansa suuren suvun perillinen. Hän ei tiennyt sitäkään, että häntä tultaisiin kutsumaan äpäräksi tai että hänen vanhempansa joutuisivat vielä joskus pieneen epäsuosioon hänen takiaan.
Sivi ei tulisi vielä pitkään aikaan tietämään, ettei hänen vanhempiensa avioliittoa hyväksyttäisi kirkkolain edessä. Papin omaisuus tulisi periytymään kirkolle ja jokaisen Ursinoiden sukupolven nähneestä kartanosta tulisi kylän pappila. Sivi itse joutuisi aloittamaan elämänsä äitinsä perintörahoilla aivan toisessa pitäjässä, jossa hänen syntistä syntyperäänsä ei tunnettaisi. Hän ei edes saisi oikeutta Ursinan nimeen. Mutta se on jo aivan toinen tarina ja tällä hetkellä Sivi perheineen on onnellisempi kuin koskaan.
***
Paljon muuta en voi enää tehdä, kuin kiittää teitä kaikkia lukijoita neljä ja puoli vuotta kestäneestä kannustavasta suosiosta. Ilman teitä tämä tarina ei olisi koskaan päässyt loppuun asti. Jonkin sortin vaihe minunkin elämässäni päättyy nyt tämän pitkäaikaisimman harrasteprojektini myötä. Se sattuu sitä paitsi varsin hauskaan vaiheesee, sillä keskiviikkona minulle tulee 18 vuotta täyteen. Pystypäin kohti uusia haasteita!
sunnuntai, 30. lokakuu 2011
90. Viimeinen vesa
sunnuntai, 23. lokakuu 2011
Nyt kävi näin
Heipä hei.
Tänä sunnuntaina ei ole luvassa uutta Ursinaa, sillä minulla ja koneellani on välimatkaa tällä hetkellä suurin piirtein tasan 3011,79 kilometriä. Joudun siis ilmoittamaan, että seuraava osa ilmestyy vasta viikon päästä.
Se onkin varsin merkittävä päivä sitten, sillä silloin Ursinan suvusta tulee viimeisen kerran uusi osa. Eli toisin sanoen viimeinen osa.
Korvaukseksi tästä tympeästä lisäodottelusta päivitin vähän sukupuuta, joten sitä lueskelemalla voi paitsi fiilistellä vanhoista Ursinan suvun jäsenistä niin vähän arvuutella jo tulevaakin ;)
Hauskaa syyslomaa (niille joilla se on tällä hetkellä, kuten minulla, lällälää) ja työn iloa niille, jotka joutuvat taas koulunpenkille.
Viikon päästä jatkuu...
sunnuntai, 9. lokakuu 2011
89. Sydämen ääni
Noniin, jatketaan Sen Oikean Perillisen selvittämistä.
Teklaa vaivasi veljen vakaa päätös papin urasta. Siis, olisihan hänkin siitä työstä haaveillut, mutta nyt Nuutin toiminta kertakaikkisesti vaaransi suvun tulevaisuuden ja oikeastaan koko olemassaolon. Tekla mietti päänäs puhki, mutta ei keksinyt mitään keinoa saada puhuttua Nuuttia ympäri. Sitten hänen mieleensä tuli jotakin yllättävää.
"Nuutti, tämä tässä on Saara", Tekla esitteli, "Kun minä ja Benjamin kohta muutamme täältä pois, niin tulin niihin aatoksiin, että kylän pastori kyllä tarvitsee taloonsa auttavan käsiparin hoitamaan talousasioita. Etsiskelin sopivaa työntekijä ja tämä nuori neiti tässä vaikutti oikein kykenevältä hoitamaan talouttasi."
Nuutti katsoi Saaraa kohteliaan hämmästyneesti. Toden totta, tämä nuori nainen vastasi katseeseen rohkeasti. Saara oli varsin kaunis, ehkä jopa kauniimpi kuin tytölle on tarpeellista, mutta hänen olemuksestaan välittyi kyky tehdä työnsä kunnollisesti. "Jaahas, Saara. Hauska saada sinut tänne", Nuutti tervehti ja esitteli itsensä.
Kolmikko istui ruokapöytään ja silloin Nuuttia vasta alkoi vähän arveluttaa. "Oletko aivan varma, että tämä on hyvä idea?" hän kuiskasi Teklalle. "Ole ihan huoleti", Tekla sanoi rohkaisevasti. Nuuttia huoletti silti - nuori nainen papin talossa aiheuttaa aina juoruja.
Eivätkä Nuutin huolet aivan perättömiä olleet. Jäätyään kahden Tekla kuiskutti Saaralle: "Minä näkisin erittäin mielelläni veljelläni vaimon ja perheen, joten jos hän on sinusta mukava ja kiinnostava, niin minulta saat kaiken siunauksen, jos hän rakastuu sinuun joskus!" Saara ei ollut toiveesta moksiskaan, sillä jotain tällaista Tekla oli hänelle jo työhönoton yhteydessä vihjaillut.
Aika oli kartanolla kulunut taas, niin kuin sillä on tapana tehdä. Teklan ja Benjaminin pieni Juhani-poika vietti ensimmäistä syntymäpäiväänsä.
Syntymäpäivä jäi samalla viimeiseksi, jonka Juhani tuli kartanolla viettämään. Hyvin pian syntymäpäivän jälkeen Tekla perheineen pakkasi tavaransa ja muutti asumaan Benjaminen perintötaloon, jossa hän oli asunut ennen muuttoaan kartanolle.
Kartanolla Nuutti luki kuumeisesti Raamattuaan. Juhani oli ollut varsin mukava pikku poikanen ja Nuutti piti muutenkin kovasti lapsista. Siitä ei kuitenkaan päässyt mihinkään, että pappisvirassa henkilö luopui perheen perustamisesta tykkänään. Vain siten hänellä saattoi jäädä tarpeeksi aikaa Jumalalle, kirkolle ja seurakunnalle. Nuutti ei onnistunut löytämään ainuttakaan tapaa kiertää kyseistä sääntöä.
Saara kotiutui kartanoon nopeasti ja hän hoiti talon askareet tehokkaasti ja huolellisesti. Saara osoittautui nopeasti korvaamattomaksi avuksi Nuutille.
Muun seuran puutteessa Nuutti ja Saara söivät usein päivällisensä yhdessä. Huushollitaitojensa ohella Saara paljastui myös oivaksi oppilaaksi, joka kuunteli keskittyneesti Nuutin puheita ja kysyi teräviä lisäkysymyksiä.
Saara oli totta kai korvaamaton apu kotitöissä, mutta lopulta Nuutin oli pakko myöntää itselleen, että seurahan Saarassa parasta oli. Aamu alkoi aina hyvin, kun ensimmäisenä näki Saaran hymyilleen kattavan aamiaista pöytään. Nykyään Saara jo istuikin hänen seurakseen alas ihan ilman kehoittamista.
Lopulta Nuutti ei meinannut edes saada silmiään irti Saarasta. Kun tyttö kulki pitkin taloa hyräillen ja askareita toimitellen, saattoi Nuutti vain unohtua katsomaan ja kuuntelemaan. "Saara hei, jos kaipaat pientä taukoa, niin istuhan kernaasti tähän viereeni", Nuutti sanoi erään kerrran.
Tokihan Saara istui alas Nuutin viereen. "Sinä se et taida turhan paljon töitä tehdäkään!" hän huomautti leikkisästi ja Nuutti nauroi. "Kun en minä voi poistua talosta, kun en minä tiedä osaatko sinä tehdä täällä mitään ilman valvontaa!" hän sanoi samalla mitalla takaisin ja Saara nauroi yhtä lailla pahastumatta. "On aina mukava vaihtaa kanssasi muutama sana näin", Nuutti sanoi ja Saara nyökytteli.
Nuutti pomppasi yhtäkkiä seisomaan ja otti Saaraa käsistä: "On se vaan hyvä, että minulla on täällä oma seuralainen." Saara katsoi vähän kummeksuen, joten Nuutti näki parhaaksi korjata heti: "Tai siis, olisi kovin yksinäistä muuten. Ääh, tarkoitan..."
Sitten Saara tekikin jotain yllättävää, nimittäin halasi Nuuttia. "Tiedän, saan kai kutsua sinua ystäväkseni?" Saara sanoi ja Nuutti vastasi: "Minulle on mieluisinta maailmassa olla sinun ystäväsi."
Ystävien kesken ei sitten enää viitsitty noudattaa ihan kaikkia muodollisuuksiakaan. Nuutti ja Saara alkoivat kulkea talossa vähän miten sattuu puolipukeisina ja puheestakin karsiutuivat pois kaikki loputkin jäykkyydet ja puhuttelusanat. He olivat toisilleen kuin ketkä tahansa kaksi nuorta aikuista ilman mitään hierakkista suhdetta.
Sitten, väistämättä, Nuutti tunsi miten pieni ihastuksen poikanen alkoi saada hänestä otteen. Saaran silmät ja hymy. Saaran puhe, hänen ahkerat kätensä. Kaikki tuntui Nuutista yhä ihmeellisemmältä ja ainutlaatuisemmalta.
Ristiriitaisten ajatusten vallassa Nuutti etsi vastauksia Raamatustaan. Vaatimus rakkaudesta ja samalla avioelämän kielto tuntuivat niin kovin ristiriitaisilta. Mutta vaikka Nuutti pohti päänsä ja Raamattunsa puhki, ei hän keksinyt mitään kaikenkattavaa ja onnellista ratkaisua tilanteeseensa.
Sitten yhtäkkiä hän kuuli korvassaan äänen: "Nuutti! Kuuntele minua! Olen sinun isoisoisoisoisoisoisoäitisi Sivi. Minun jälkeläiseni ovat tehneet Koivulasta sellaisen kylän kuin se nyt on. En soisi sukuni näin lakkaavan. Anna sydämesi viedä, kyllä Jumala sinua kuulee ja ymmärtää." Nuutti oli aivan tyrmistynyt tästä. Sivi... Tuon nimen hän oli kuullut Teklan puheissa joskus. Ja tämä isoäiti-Sivi näytti kantavan samaa huolta kuin Tekla. Ehkä Nuutin todella pitäisi antaa sydämensä puhua.
Lopulta Nuutti rohkaistui nostamaan kissan, tai siis asian, pöydälle: "Kuule Saara. Minun on nyt pakko sanoa sinulle tämä. Minä välitän sinusta ja rakastan sinua enemmän kuin papin olisi sallittua ketään naista rakastaa. En tiedä yhtään, millaisen perheen tai aseman voi sinulle kanssani luvata. Silti minä pyydän sinua, että jakaisit elämäsi kanssani. Haluatko ryhtyä siihen?" Saaran kasvoille levisi yllätyksen, tyrmistyksen ja ehkä pieni onnenkin ilme. Nuutti ei ollut varma millaiset tunteet Saaran kasvoilta tuli lukea. Joka tapauksessa, Saara tiesi välittömästi mitä hän halusi vastata.
Pidänpä teitä lukijat siis jännityksessä seuraavaan osaan asti!
sunnuntai, 25. syyskuu 2011
88. Tuhlaajapojan paluu
Myöheiseksi meni taas, kun yo-kokeet tuppaavat kiirettä... Olkaapa hyvät kuitenkin taas :)
Tekla oli hyvillään siitä, miten mukavasti Anni oli suhtautunut Benjaminiin. He kaikki olivat hienosti mahtuneet saman katon alle asumaan. Teklan ja Benjaminen avio-onnea ei ollut kestänyt kauaakaan, kun Tekla jo huomasi odottavansa lasta. Tekla oli hyvillään, sillä vuosien takaiset kokemukset pikkusisarusten epätoivoisesta hoitamisesta olivat jo lähes kaikonneet ja olisihan oman lapsen hoitaminen toki aivan erilaista.
Anni ja Aaron näkivät toisiaan edelleen ahkerasti. Tämän aamuisessa kohtaamisessa oli kuitenkin jotain erityistä. "Tulethan sitten illalla juhlimaan syntymäpäivääni?" Anni kysyi ja Aaron vakuutti tulevansa.
Anni oli juuri tullut kotiin viimeisen koulupäivänsä päätteeksi ja laitteli taloa kuntoon illan juhlia varten, kun etuovi pamahti yllättäen auki - ilman koputusta tai mitään.
Sekä Anni että Tekla käänsivät päänsä nopeasti ovea kohti, kun siitä astui sisään mies, jonka molemmat tunnistivat oitis Nuutiksi. Annin kasvoille levisi leveä hymy ja Teklan huulet suipistuivat pieneen irveeseen.
"Nuutti!" Anni huudahti ja ryntäsi kaksoisveljensä kaulaan. Ensihalaus pitkän eron jälkeen oli lämmin. "Miten sinä olet noin hirveän iso?" Anni kysyi ja lähes pomppi ympäriinsä innosta. "No, minähän olen meistä kahdesta se vanhempi!" Nuutti sanoi nauraen siskonsa melkein lapselliselle innolle.
"Sinusta ei ole kuulunut mitään!" Anni valitti, "Monta vuotta eikä pienintäkään viestiä! Mietimme jo olitko tulossa ollenkaan takaisin..." Ennen kuin Nuutti ehti vastata tai Anni hölöttä lisää Tekla tuli ja sanoi: "Oikein mukavaa että olet taas kotona, Nuutti." Hän puristi vähän jäykähkösti veljensä kättä.
Sitten Tekla haki Benjaminin näytille ja esitteli miehet toisilleen. "Oikein hauska tutustua", Nuutti sanoi vilpittömällä äänellä, "Hienoa, että täällä on ollut sentään joku mies tuuraamassa minua!" Teklan ilme kiristyi taas...
Syntymäpäivä illalliseen mennessä Nuutti oli jo ehtinyt kertoa opiskeluvuosiensa päävaiheet - ahkeraa opiskelua ja ankaraa kuria. Nyt piispa oli kuitenkin vihkinyt Nuutin papiksi ja hänen oli määrä tehdä työtään täällä Koivulassa sekä lähiseuduilla, kun alueelle oli sopivasti tarvittu pappia. Niinpä pöydän ääressä päästiin jo sitten kertaamaan Koivulan asioita kuluneilta vuosilta.
Annin onneksi Aaronkin liittyi heidän seuraansa kakkun ääreen. Miten komea Aaronista oli tullutkaan!
Nuutti oli selkeästi riehakkaalla tuulella nähdessään taas perheensä ja hän ehdotti maljaa sisarelleen, joka puolestaan halusi sitten kohottaa maljan Nuutin kotiin paluulle. Kaiken kaikkiaan ilta oli erittäin hauska.
Illan huipennus oli tietenkin Annin kasvaminen aikuiseksi.
Ensitöikseen aikuisena Anni suuteli ahnaasti Aaroniaan, jota hän oli jo niin monta vuotta rakastanut.
Aaronin odotushorisontti oli onneksi yhtenevä Annin kanssa, ja pari kihlautui saman tien.
Naimisiinmenonkaan kanssa ei aikailtu hetkeäkään ja "Tahdon" sanottiin iltahämyn värjätessä taivaan syvän siniseksi. Pian tämä onnellinen pari lähti viettämään yhteistä avioelämäänsä pieneen omaan tupaansa.
Teklalla ja Benjaminilla oli ihanan paljon aikaa toisilleen talon töistä huolimatta. Rakastavan aviomiehen tapaan Benjamin oli aivan innoissaan tulevasta vauvasta ja hän piti Teklasta hyvää huolta. Tämän pienen perheonnen rikkoi vain Nuutin oleskelu talossa. Minkäänlaista sopimusta talon omistajuudesta ei ollut vielä tehty ja talossa elettiinkin omituisessa välitilassa.
Tekla kävi omalaatuista sisäistä kamppailua. "Tämä talo kuuluu minulle!" hän vakuutteli yhdessä välissä itselleen. "Minä olen pitänyt sen pystyssä! Nuutti ei ole ollut täällä vuosiin! Minulle syntyy lapsi ja hän tarvitsee hyvän kodin!"
Toisaalta Teklan järkevä ja tunnollinen puoli sanoi: "Nuutti omistaa talon virallisesti! Se oli vanhempien viimeinen tahtokin. En voi ottaa taloa itselleni ilman Nuutin suostumusta. Meidän täytyy keskustella asiasta kuin aikuisten ikään!"
"Meidän pitäisi varmaan sopia miten asumme jatkossa tätä taloa", Tekla sitten sanoi suoraan erään kerran illallispöydässä. Nuutti alkoi kumminkin kierrellä ja kaarrella asiaa: "Sopia niin niin... Ehkäpä asioiden on syytä antaa olla näin vielä toistaiseksi. Sitten katsotaan asiaa, kun lapsi on syntynyt. Sopisiko se?" Teklaa vähän ihmetytti Nuutin välttelevä asenne, mutta parempi kai oli sopia myöhään kuin ei milloinkaan.
Perheelle koitti suuri hetki, kun Nuutille tuli aika toimittaa ensimmäinen messunsa Koivulassa. Kesällä jumalanpalvelus vietettiin pihamaalla, sillä Koivulan kirkossa suoritettiin parhaillaan peruskorjausta. Kirkkoetiketistä ei silti joustettu yhtään - miehet istuivat etupenkissä ja naiset takana.
Tekla katseli syrjäkarein Nuuttia, joka selvitteli kurkkuaan saarnaa varten. Tuolla paikalla olisi Tekla halunnut olla. Ainakin se oli hänen nuoruuden haaveensa. Enää hän ei ollut niin uudistusmielinen. Olihan se kotona puuhastelukin varsin mukavaa. Sukukirjasta oli tullut hänen kutsumuksensa. Silti hänessä kuohahti viha aina, kun hän ajatteli kunnolla Nuuttia. Tuo mokoma oli viemässä hänen talonsa ja kotinsa. Eikä ollut koskaan edes ymmärtänyt olla kiitollinen hänelle, joka sai hänet pysymään hengissä varhaisina vuosinaan.
"Rakkaat seurakuntalaiset", Nuutti aloitti puheensa, "Tämän päivän aiheena on lähimmäisyys. Lähimmäisyys on usein helppoa, mutta olen saanut huomata, että aina sitä ei ole kovin helppo näyttää. Minä olen kuitenkin onnekseni saanut henkilökohtaisesti tutustua siihen useita kertoja. Itseasiassa koko olemassaoloni on riippunut ennen kaikkea todellisesta lähimmäisyydestä." Tämän kuullessaan Tekla höristi aivan erityisesti korviaan.
"Minä menetin vanhempani hyvin nuorena. Ainoastaan vanhimman sisareni huolenpito piti minut ja muut sisareni hengissä. En voi varmaan koskaan kiittää häntä tarpeeksi, sillä olen kiistämättä elämäni velkaa rakkaalle siskolleni", Nuutti huokaisi nöyrällä äänellä.
Nuutin sanat kuultuaan Tekla pomppasi penkistä ja ryntäsi halaamaan veljeään. Tuo hetki pyyhki mielestä kaikki ikivanhat kaunat ja Tekla sai vihdoin rauhan ja tyyneyden sydämeensä.
Perhesovun löydyttyä vihdoinkin Tekla tunsi olonsa kevyemmäksi kuin vuosikausiin. Raskauden loppuaikakin hujahti ohitse ja Tekla tunsi synnytyksen alkavan aivan yllättäen.
Ilman suurempia vaivoja maailmaan saapui pieni poikavauva, jolla ylpeät vanhemmat antoivat nimeksi Juhani.
Ursinoiden sukukirja ei lakannut kiehtomasta Teklan mieltä. Hän luki sitä jo kolmatta kertaa läpi. Tällä kertaa hän kuitenkin ymmärsi jotain merkittävää. Jotain mullistavaa. Jotain, josta oli pakko heti päästä kertomaan jollekulle.
"Nuutti kuuntele!" Tekla kiljui riemusta, "Luin juuri sukukirjaa ja yritä arvata mitä siinä sanottiin!" Nuutti nauroi Teklan ylenpalttiselle innostukselle: "No mitä?" hän kysyi. "Tämän kartanon peruskivi muurattiin vuonna 921! Nyt elämme 1400-luvun loppua! Ursinoita on siis elänyt täällä lähes viisisataa vuotta! Voitko kuvitella!" Tekla kertoi hyvin hyvin nopealla temmolla. Nuutti ei oikein tiennyt mitä sanoa, mikä ei miellyttänyt innosta pursuvaa Teklaa.
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tekla jatkoi, "Ensin oli Sivi ja sitten hänellä oli poika Rikhard ja jolla oli tytär nimeltä Ulrika ja sitten tulivat vielä Miikkaeli, Matteus, Reeta, Olavi ja sitten meidän isämme Niilo. Me olemme siis yhdeksäs sukupolvi Ursinoita, jotka asuvat täällä. Ja meidän lapsemme ovat kymmenensiä!"
"Sinä Nuutti olet suvun yhdeksäs päämies. Sinun on pakko saada lapsia, jotta sukumme ei kuivu kokoon. Et saa antaa sukumme sammua!" Tekla vaati: "Mieti kuinka paljon historiaa tässä talossa on! Miten monta talvea ja kesää, onnea ja surua tässä talossa on koettu! Et saa laittaa sitä hukkaan!"
"Enpä oikein tiedä Tekla... Kaikki mitä sanot historiasta on totta kai hienoa ja arvokasta, mutta minä olen pappismies. Minulla ei saa olla perhettä. Kukaan ei peri minua ja omaisuuteni menee kirkolle kuoltuani. Etkö sinä voisi olla sukumme seuraava päämies, tai nainen siis, jos se on sinulle niin tärkeää. Saisit muuttaa maailmaan vähän, sehän on sinun unelmasi. Juhanihan on jo kymmenennen sukupolven Ursina, ei minun tarvitse enää sukuamme jatkaa. Voin jättää sinulle kartanon ja muuttaa itse pappilaan jonnekin, niin sukumme tarina jatkuu", Nuutti sanoi vakavana ja sanansa tarkasti punniten.
Näitä sanoja Tekla oli elämässään kaivannut oikeastaan vielä kipeämmin kuin muiden tunnustusta hänen hoivatyölleen. Hän oli kuitenkin saanut jo rauhan sydämeensä ja oli nyt enemminkin perinteiden kuin muutoksen lumoissa. Niinpä hän sanoi raudanlujalla äänellä: "Ei. Sinä olet kartanon herra ja jos Ursinoiden sukuun koskaan saadaan seuraavaa perillistä, on hän oleva sinun lapsesi."'
Tämähän näyttää jo pahalta. Saavuttaako Ursinoiden suku koskaan täyttymystään?
sunnuntai, 11. syyskuu 2011
87. Nuori lempi
Ja näin ollaan Kartanolla taas! Päivitys meni nyt vähän iltapuolelle, mutta onpas päivitetty kuitenkin.
Teklalle kartanon emäntänä puuhastelu sopi mainiosti. Talo oli varoissaan, pöydässä oli ruokaa ja puutarha kukoisti. Vuodet kuluivat ihan huomaamatta, eikä Tekla lopulta ollutkaan enää nuori tyttönen.
Nuorina eivät pysyneet muutkaan tytöt. Viljan syntymäpäivä oli seuraava talossa juhlittava tapahtuma.
Teklan mielenrauhan kannalta Viljan kasvu aikuiseksi oli helpottava tapahtuma. Nyt kun tytön vielä saisi äkkiä naimisiin ennen kuin hän ehtii oman ja perheensä maineen pilata ihan tyystin.
Yllättävää kyllä, samankaltaiset suunnitelmat tuntuivat pyörivän myös Viljan päässä. Niinpä hän kääntyi vielä kertaalleen puutarhassa nököttävän toivomuskaivon puoleen ja pyysi tosirakkautta.
Kaivo tiputtikin Viljan eteen sitten Martin. Kertaalleen jo leskeksi jääneen lapsettoman miehen, jolla oli tuottava maatila ja komeita nuoria renkejä alaisinaan. Vilja ymmärsi heti, ettei tämän parempaa puolisoa hänelle tarjoutuisi toiste.
Vilja onneksi herätti romanttisia tunteita Martissa myös ja pikapikaa tämä nuoripari sanoi tahdon ja lähti elämään yhteistä elämää Martin kartanolle.
Kartanolla toimiva piika oli jostain syystä kehittäny raivoisan vihan Teklaa kohtaan. Piialla oli tapana kotiin lähtiessään varastaa Ursinoilta jotain pientä, mikä puolestaan sai Teklan vihoihin. Suivaantuneena hän sitten käski piian häipyä tulematta takaisin. Eipä kahden siistin ja osaavan naisen taloudessa kyllä piikaa liiemmin kaivattukaan.
Isoasiskoaan huomattavasti hiljaisempi ja kiltimpi Anni sai vasta nyt kunnolla huomiota, kun Vilja oli muuttanut kartanolta pois. Kaikki nuoruusvuotensa Anni oli kuluttanut enimmäkseen maalaustelineen edessä luoden toinen toistaan hienompia mestariteoksia.
Jos Anni olikin hiljainen, niin ujo hän ei ollut. Hän tervehti aina reippaasti ja iloisesti ohikulkijoita heitä tavatessaan.
Aivan erityisen kiinnostava ohikulkija kuitenkin oli nuori poika nimeltä Aaron, joka kantoi postin kartanolle. Hänen kanssaan Anni saattoi aamutuimaan unohtua puhumaan pitkäksikin toviksi.
Tekla oli tahollaan uppoutunut sukukirjan kirjoitusprosessiin. Isovanhempien aikaiset tapahtumat hän oli jo saanu taltioitua kirjaan ja nyt olivat vuorossa vanhemmat Loora ja Niilo. Tekla ei olisi uskonut, että vanhojen muistelu tekisi niin kipeää. Onnellisten yhteisten perhevuosien kaivelu sai vanhan ikävän erityisesti isää kohtaan nousemaan taas pintaan.
Anni sen sijaan löysi itsensä yhä usemmin tienposkesta aamulla odottamasta Aaronia. Hiusten piti olla hyvin, eikä unihiekkaa saanut olla silmissä, vaikka kukko ei vielä ollut laulanutkaan.
Annin onneksi Aaron oli yhtä innostunut tapaamaan häntä kuin hän Aaronia. Tästä punapäästä näytti löytyvän varsin romanttisiakin puolia.
Hyvän päivän aluksi tältä upouudelta sydänystävältä piti saada myös tiukka halaus.
Ja lopulta nuorten lempeä ei enää rajoittanut mikään, ei edes Tekla.
Annin onnen näkeminen ja toisaalta Sukukirjan lueskelu olivat saaneet Teklan huomaamaan yhden asian - hänen nuoruutensa kului kovaa vauhtia. Koska Tekla oli tavannut varsin harvoja poikia tai miehiä elämänsä varrella, turvautui hänkin siihen helpoimpaan vaihtoehtoon eli toivomuskaivoon.
Kaivo toteutti pyynnön tälläkin kertaa moitteettomasti ja pihamaalle ilmestyi Benjamin, joka oitis antoi suukon Teklalle.
Benjamin syvänsinisissä silmissä Tekla näki oitis ymmärrystä ja hän rakastui mieheen siltä seisomalta sen kummemmin edes tutustumatta.
Niinpä Tekla pyysi Benjaminia suostumaan miehekseen, eikä tällä sitä vastaan mitää ollutkaan.
Hääkaaren alle marssittiin saman tien. Koska kello oli melkoisen paljon, ei Tekla viitsinyt lähteä herättämään Annia ja tahdon sanottiinkin sitten ilman ainuttakaan todistavaa silmäparia.
Aamulla Anni kummastui siskonsa poissaoloa ruokapöydästä ja lähti herättämään tätä. Järkytys oli melkoinen, kun Teklan vieressä sängyssä nukkuikin joku täysin outo vaalea mies. "Tekla, mitä ihmettä tämä on?" Anni kirkaisi. "Äh, Anni mene vain syömään aamupalaa. Minä selitän vähän ajan päästä", Tekla mutisi ja käänsi kylkeä.
***************************************************************************
Nämä seuraavat kuvat eivät nyt liity tarinaan, mutta ne oli pakko laittaa tänne, kun ensimmäistä (ja viimeistä...) kertaa simssissä onnistuin saamaan kaksi Kanikaveria yhtä aikaa taloon :D
Tässä flirttaillaan vihjailevasti...
Ja tässä hierotaan niskaa :D