Ursinan suku

90. Viimeinen vesa

2011-10-30T17:05:01+02:00

Kuten tuossa viime viikolla jo ilmoitin, niin tämä osa on Ursinoiden suvun viimeinen. Toivottavasti edes se yltää pitkästä aikaa vanhalle tasolle :)

Saara oli Nuutin ehdotuksesta aivan haltioissaan. Hän pomppasi pystyyn ja suuteli Nuuttia, joka taisi hänkin hämmästyä melkoisesti moisesta uskalluksesta. Se mikä oli alkanut vaivihkaisena, jopa kiellettynä ja osin etukäteissuunniteltuna lemmenleikkinä, oli viimeistään nyt muuttunut kauniiksi romanssiksi.

"Kai sinä Saara ymmärrät, etten välttämättä voi tarjota sinulle sellaista perhe-elämää kuin tavallinen mies", Nuutti sanoi pahoillaan, "Minun työni ja vakaumukseni kieltävät sen minulta." "Kyllä minä tiedän", Saara sanoi, "Mutta ole kiltti äläkä puhu siitä nyt, minä olen tällä hetkellä niin onnellinen."

Onnen tyyssija talo lähiaikoina olikin. Kuukausien epävarmuus, pelko ja syyllisyyskin olivat vaihtuneet vastarakastuneiden onneksi.

Nuuttikin antoi itselleen luvan pitkän vastustelun jälkeen kunnolla rakastua Saaraan. Joka päivä hän huomasi uusia puolia, jotka tekivät hänen nuorikoskaan entistä ihanamman.

Samalla Nuutti kuitenkin painiskeli velvollisuudentuntonsa kanssa. Elikö hän synnissä? Rikkoiko hän pappislupaustaan? Nuutin harmiksi vastaus taisi olla mitä suurimmassa määrin kyllä. Oli vain niin outoa miettiä, oliko hänen elämänsä suurin onni nyt viemässä häntä synnin polulle. Nuutti olisi halunnut ottaa Saaran vaimokseen ja perustaa perheen, mutta hänen vakaumuksensa toisaalta kielsi sen jyrkästi. Tässä itsetutkiskelussa Nuutin tulisi päättää, ketä kohtaan hänen velvollisuutensa olivat suurimmat.

Nuuttia alkoi jopa pikkuhiljaa ahdistaa. Asiaa ei auttanut se, että Saaralla oli selkeä mielipide. Naimisiin pitäisi päästä ja mieluummin nopeasti. Vaikka Saara oli älykäs nainen ja muutenkin varsin nuhteeton, niin kovin korkeaa kristilistä moraalia hänellä ei ollut. Siksipä hänellä olikin vaikeuksia ymmärtää, miten kovassa ristipaineessa Nuutti tilanteessaan oli.

Mutta muuta vikaa tässä nuoressa kaunottaressa ei sitten ollutkaan. Sitä paitsi onnensa kukkuloilla olevaa Nuuttia ei ollut kovin vaikeaa saada pikkuhiljaa kääntymään samalle kannalle kuin Saara.

Eräänä päivänä kun Nuutti tuskaili kunniallisuutensa kanssa, alkoi Saara taas vihjailla, miten hänenkin kunniansa oli koetuksella, kun hän näin susiparina joutui Nuutin kanssa elämään. Tämä huomio Saaran kunniallisuuden vaarantumisesta oli Nuutille se höyhen, joka taittoi kamelin selän.

"Saara rakkaani, kun olen asiaa nyt jokaiselta kantilta pyöritellyt, niin en voi muuta kuin vaatia sinua lailliseksi vaimokseni. Suo minulle kunnia ja ota vastaan tämä äitini perintösormus", Nuutti pyysi polvillaan ja Saara tietenkin suostui ikionnellisena.

Pidellessään hentoa morsiantaan käsivarsillaan Nuuttia ei oikeastaan edes kaduttanut. Loppujen lopuksi ratkaisu on aina parempi kuin epävarmuus.

Saaraa puolestaan aprikoi, oliko hän mahdollisesti painostanut Nuuttia liikaakin. Hänen tarkoituksensa ei missään nimessä ollut vaatia tätä pyörtämään pappislupaustaan, mutta tietenkin hänen toiveensa oli koko ajan ollut, että niin kävisi. Tai kaikista onnellisinta olisi ollut, jos asia olisi voinut ratketa jotenkin ilman minkään periaatteen rikkoutumista.

Varhain eräänä aamuna nuoripari sitten asteli pihan perällä seisovan vihkikaaren eteen. Puu oli jo vanhaa ja halkeillutta ja kaarta vartioivat patsaat säänpiksemiä, mutta yhtä kaikki ne olivat jälleen kerran valmiita vastaanottamaan yhden elämänsä yhteenliittävän parin. "Oletko edelleen ihan varma tästä?" Saara kysyi vielä kerran mielenrauhan saadakseen. "Niin varma kuin mies vain voi olla", Nuutti vakuutti ja hymyili rakkaalleen.

Niin avioliittoon sitten astuttiin vailla muita todistajia kuin Jumala taivaassa. Kumpikin vihkiparista toivoi, ettei Hän olisi kovin vihainen heille.

Hääpäivällinen oli sekin vaatimattomampi kuin kartanolla yleensä oli ollut tapana. Ei vieraita, vain he kaksi. Kuin yhteisestä sopimuksesta tästä liitosta päätettiin olla puhumatta kellekään, sillä ulkopuolisten silmissä se olisi ollut vain kauhistuttava vääryys.

Aivan kaikkeen Nuutti ei sitten kuitenkaan ollut valmis. Kun oli aika käydä häävuoteeseen, niin Nuutti alkoikin vastustella: "Älä pahastu rakas, mutta minä en ole vielä valmis. En tiedä olenko koskaan. Olen sentään lupautunut selibaattiin." Saara oli tästä melkoisen tyrmistynyt, mutta nieli kiukkunsa mallikkaasti.

Seuraavana aamuna edellisyön erimielisyyttä ei muisteltu, vaan Saara toivotti vain miehelleen mitä parhainta työpäivää kuten Nuutti myös Saaralle.

Pieni katkeruuden poikanen oli kuitenkin pesiytynyt Saaran mieleen. Häntä oli sittenkin huijattu, petetty. Hän oli kovin lapsirakas ja Nuutin päätös loukkasi häntä. Hän kun oli luullut lupautuvansa täyteen avioliittoon. Vesi loiskui ympäriinsä Saaran pestessä kiukkuisena astioita.

Joko tahallaan tai vahingossa alkoi Nuutti olla aina jo nukkumassa siinä vaiheessa, kun Saara tuli hänen viereensä. Se vain lisäsi Saaran kiukkua. Todellisuudessa Nuutti ei tarkoittanut loukata Saara, hänen piti vain ensin itse saada etsittyä suhtautumisensa tilanteeseen.

Naisen viha on kuitenkin kauhea. Kerran Saara ei sitten jaksanut enää hillitä kiukkuaan ja Nuutti sai kuulla kaiken Saaran loukkaantumisen tunteista, pettymyksestä ja vääryyksistä. Nuutin kuunnellessa tätä vuodatusta hän itsekin ymmärsi, miten Saara loppujen lopuksi oli varsin oikeassa.

"Anteeksi rakas kaikista väärin teoistani. Olen valinnut olla sinun miehesi ja ymmärrän, että sen on tarkoitettava sinuun sitoutumista kaikilla tavoilla", Nuutti sanoi hellästi ja suuteli Saaraa.

"Sitä paitsi minustakin olisi mukava tietää millaista on pitää sylissä omaa lastaan", hän sanoi ja hymyilli niin tarttuvasti, että vihainen möykky Saaran rinnasta suli pois viimeistä rahtua myöten.

Jotta molempien yhteinen toive omasta pienokaisesta kävisi toteen, asiaankuuluviin toimiin ryhdyttiin välittömästi.

Eipä aikaakaan, kun Saara sitten havaitsi olevansa siunatussa tilassa.

Nuutti oli vauvauutisesta suunnattoman onnellinen ja hän kohteli siitä pitäen vaimoaan aivan erityisellä huolella.

Myös tuleva pienokainen sai osakseen määrättömästi huomiota. "Tuskinpa tuosta lepertelystä on mitään hyötyä", Saara nauroi, kun Nuutti taas vilkutteli mahalle, mutta Nuutti vakuutti lapsen tuntevan rakkauden jo noinkin pienenä.

Nuutin huoli siitä, että hänen tekonsa olisivat vääriä, oli jo pikkuhiljaa painumassa taka-alalle. Eihän hän enää mitään voisi peruakaan. Silti hän tutki Raamattua ja rukoili saadakseen itselleen varmuuden toimintansa edes jonkin asteisesta oikeutuksesta.

Kaiken murehtimisen jälkeen oli kuitenkin aina yhtä kotoisaa painautua rakkaan kylkeä vasten ja unohtaa kaikki ikävä, mitä joku voisi siitä ajatella. Onnellisena oleminen oli loppujen lopuksi aika helppoa.

Saaran raskaus ja vihitty asema eivät saaneet häntä millään tavoin unohtamaan velvollisuuksiaan talouttaan kohtaan. Sitä paitsi, olihan ulkopuolisten edelleen syytä uskoa, että hän oli vain papin vaatimaton taloudenhoitajatar. Työt tosin sujuivat entiseen verrattuna nyt aika lailla hitaammassa tahdissa.

Raskauden edetessä Nuutti keksi itselleen uuden huolenaiheen. Mitä jos Jumala rankaisisi heitä antamalla lapsen syntyä sairaana tai epämuodostuneena, jopa kuolleena? Tai mitä jos synnytyksessä tapahtuisi jotain ikävää? Saara tosin käski Nuuttia lopettamaan typerehtimisen ja sen sijaan tunnustelemaan tulevan pienokaisen nyt jo säännöllisiä liikkeitä.

Lopulta tämän odotetun ja rakastetun pienokaisen tuli aika saapua maailmaan.

Kotona sattumoisin ollut Nuutti oli lähes yhtä suurissa tuskissa kuin tuleva äiti, sillä hän pelkäsi niin kovin jotain ikävää sattuvaksi.

Pelko osoittautui turhaksi, sillä hyvin nopeasti maailmaan saapui suloinen ja täysin terve tyttövauva, joka päästi välittömästi ilmoille mahtavan rääkäisyn.

"Katso nyt häntä", Saara sanoi pidelleen pienokaista sylissää, "Mistään näin kauniista ei taatusti Jumalakaan voi ajatella mitään pahaa." "Oikeassa olet", Nuutti sanoi ja silitti tyttärensä päätä, "Kukaan ei saa koskaan tulla väittämään, että tässä lapsessa olisi jotain epäsiveellistä." "Annetaankin hänelle nimeksi Sivi", Saara sanoi, "Minusta se on kaunis ja sopii taatusti tälle lapselle." Nuutti hämmästyi kuullessaan tämän nimen, sillä se muistutti häntä jostakin, jota hän ei aivan saanut mieleensä. Nimi vaikutti kuitenkin hänestäkin sopivalta hänen pienelle tyttärelleen, joten hän suostui oitis.

"Voi sinua Sivi-tyttöni", Nuutti huokaisi, "Toivottavasti elämästäsi tulee helppoa ja hyvää, vaikka maailma onkin täynnä ihmisiä, jotka ovat valmiita syyttämään ja nimittelemään sinua. En tiedä millaisen tulevaisuuden voin sinulle luvata, mutta rajattoman rakkauteni ainakin saat." "Pitele sinäkin toki häntä", Saara sanoi ja ojensi lapsen isänsä syliin.

Kehtoon kannettu Sivi katseli huoneensa kattoa, vaikkeivät hänen silmänsä siihen vielä osanneetkaan tarkentaa. Hän ei tiennyt olevansa suuren suvun perillinen. Hän ei tiennyt sitäkään, että häntä tultaisiin kutsumaan äpäräksi tai että hänen vanhempansa joutuisivat vielä joskus pieneen epäsuosioon hänen takiaan.

Sivi ei tulisi vielä pitkään aikaan tietämään, ettei hänen vanhempiensa avioliittoa hyväksyttäisi kirkkolain edessä. Papin omaisuus tulisi periytymään kirkolle ja jokaisen Ursinoiden sukupolven nähneestä kartanosta tulisi kylän pappila. Sivi itse joutuisi aloittamaan elämänsä äitinsä perintörahoilla aivan toisessa pitäjässä, jossa hänen syntistä syntyperäänsä ei tunnettaisi. Hän ei edes saisi oikeutta Ursinan nimeen. Mutta se on jo aivan toinen tarina ja tällä hetkellä Sivi perheineen on onnellisempi kuin koskaan.

***

Paljon muuta en voi enää tehdä, kuin kiittää teitä kaikkia lukijoita neljä ja puoli vuotta kestäneestä kannustavasta suosiosta. Ilman teitä tämä tarina ei olisi koskaan päässyt loppuun asti. Jonkin sortin vaihe minunkin elämässäni päättyy nyt tämän pitkäaikaisimman harrasteprojektini myötä. Se sattuu sitä paitsi varsin hauskaan vaiheesee, sillä keskiviikkona minulle tulee 18 vuotta täyteen. Pystypäin kohti uusia haasteita!

Nyt kävi näin

2011-10-23T10:00:01+03:00

Heipä hei.

Tänä sunnuntaina ei ole luvassa uutta Ursinaa, sillä minulla ja koneellani on välimatkaa tällä hetkellä suurin piirtein tasan 3011,79 kilometriä. Joudun siis ilmoittamaan, että seuraava osa ilmestyy vasta viikon päästä.

Se onkin varsin merkittävä päivä sitten, sillä silloin Ursinan suvusta tulee viimeisen kerran uusi osa. Eli toisin sanoen viimeinen osa.

Korvaukseksi tästä tympeästä lisäodottelusta päivitin vähän sukupuuta, joten sitä lueskelemalla voi paitsi fiilistellä vanhoista Ursinan suvun jäsenistä niin vähän arvuutella jo tulevaakin ;)

Hauskaa syyslomaa (niille joilla se on tällä hetkellä, kuten minulla, lällälää) ja työn iloa niille, jotka joutuvat taas koulunpenkille.

Viikon päästä jatkuu...

89. Sydämen ääni

2011-10-09T10:41:01+03:00

Noniin, jatketaan Sen Oikean Perillisen selvittämistä.

Teklaa vaivasi veljen vakaa päätös papin urasta. Siis, olisihan hänkin siitä työstä haaveillut, mutta nyt Nuutin toiminta kertakaikkisesti vaaransi suvun tulevaisuuden ja oikeastaan koko olemassaolon. Tekla mietti päänäs puhki, mutta ei keksinyt mitään keinoa saada puhuttua Nuuttia ympäri. Sitten hänen mieleensä tuli jotakin yllättävää.

"Nuutti, tämä tässä on Saara", Tekla esitteli, "Kun minä ja Benjamin kohta muutamme täältä pois, niin tulin niihin aatoksiin, että kylän pastori kyllä tarvitsee taloonsa auttavan käsiparin hoitamaan talousasioita. Etsiskelin sopivaa työntekijä ja tämä nuori neiti tässä vaikutti oikein kykenevältä hoitamaan talouttasi."

Nuutti katsoi Saaraa kohteliaan hämmästyneesti. Toden totta, tämä nuori nainen vastasi katseeseen rohkeasti. Saara oli varsin kaunis, ehkä jopa kauniimpi kuin tytölle on tarpeellista, mutta hänen olemuksestaan välittyi kyky tehdä työnsä kunnollisesti. "Jaahas, Saara. Hauska saada sinut tänne", Nuutti tervehti ja esitteli itsensä.

Kolmikko istui ruokapöytään ja silloin Nuuttia vasta alkoi vähän arveluttaa. "Oletko aivan varma, että tämä on hyvä idea?" hän kuiskasi Teklalle. "Ole ihan huoleti", Tekla sanoi rohkaisevasti. Nuuttia huoletti silti - nuori nainen papin talossa aiheuttaa aina juoruja.

Eivätkä Nuutin huolet aivan perättömiä olleet. Jäätyään kahden Tekla kuiskutti Saaralle: "Minä näkisin erittäin mielelläni veljelläni vaimon ja perheen, joten jos hän on sinusta mukava ja kiinnostava, niin minulta saat kaiken siunauksen, jos hän rakastuu sinuun joskus!" Saara ei ollut toiveesta moksiskaan, sillä jotain tällaista Tekla oli hänelle jo työhönoton yhteydessä vihjaillut.

Aika oli kartanolla kulunut taas, niin kuin sillä on tapana tehdä. Teklan ja Benjaminin pieni Juhani-poika vietti ensimmäistä syntymäpäiväänsä.

Syntymäpäivä jäi samalla viimeiseksi, jonka Juhani tuli kartanolla viettämään. Hyvin pian syntymäpäivän jälkeen Tekla perheineen pakkasi tavaransa ja muutti asumaan Benjaminen perintötaloon, jossa hän oli asunut ennen muuttoaan kartanolle.

Kartanolla Nuutti luki kuumeisesti Raamattuaan. Juhani oli ollut varsin mukava pikku poikanen ja Nuutti piti muutenkin kovasti lapsista. Siitä ei kuitenkaan päässyt mihinkään, että pappisvirassa henkilö luopui perheen perustamisesta tykkänään. Vain siten hänellä saattoi jäädä tarpeeksi aikaa Jumalalle, kirkolle ja seurakunnalle. Nuutti ei onnistunut löytämään ainuttakaan tapaa kiertää kyseistä sääntöä.

Saara kotiutui kartanoon nopeasti ja hän hoiti talon askareet tehokkaasti ja huolellisesti. Saara osoittautui nopeasti korvaamattomaksi avuksi Nuutille.

Muun seuran puutteessa Nuutti ja Saara söivät usein päivällisensä yhdessä. Huushollitaitojensa ohella Saara paljastui myös oivaksi oppilaaksi, joka kuunteli keskittyneesti Nuutin puheita ja kysyi teräviä lisäkysymyksiä.

Saara oli totta kai korvaamaton apu kotitöissä, mutta lopulta Nuutin oli pakko myöntää itselleen, että seurahan Saarassa parasta oli. Aamu alkoi aina hyvin, kun ensimmäisenä näki Saaran hymyilleen kattavan aamiaista pöytään. Nykyään Saara jo istuikin hänen seurakseen alas ihan ilman kehoittamista.

Lopulta Nuutti ei meinannut edes saada silmiään irti Saarasta. Kun tyttö kulki pitkin taloa hyräillen ja askareita toimitellen, saattoi Nuutti vain unohtua katsomaan ja kuuntelemaan. "Saara hei, jos kaipaat pientä taukoa, niin istuhan kernaasti tähän viereeni", Nuutti sanoi erään kerrran.

Tokihan Saara istui alas Nuutin viereen. "Sinä se et taida turhan paljon töitä tehdäkään!" hän huomautti leikkisästi ja Nuutti nauroi. "Kun en minä voi poistua talosta, kun en minä tiedä osaatko sinä tehdä täällä mitään ilman valvontaa!" hän sanoi samalla mitalla takaisin ja Saara nauroi yhtä lailla pahastumatta. "On aina mukava vaihtaa kanssasi muutama sana näin", Nuutti sanoi ja Saara nyökytteli.

Nuutti pomppasi yhtäkkiä seisomaan ja otti Saaraa käsistä: "On se vaan hyvä, että minulla on täällä oma seuralainen." Saara katsoi vähän kummeksuen, joten Nuutti näki parhaaksi korjata heti: "Tai siis, olisi kovin yksinäistä muuten. Ääh, tarkoitan..."

Sitten Saara tekikin jotain yllättävää, nimittäin halasi Nuuttia. "Tiedän, saan kai kutsua sinua ystäväkseni?" Saara sanoi ja Nuutti vastasi: "Minulle on mieluisinta maailmassa olla sinun ystäväsi."

Ystävien kesken ei sitten enää viitsitty noudattaa ihan kaikkia muodollisuuksiakaan. Nuutti ja Saara alkoivat kulkea talossa vähän miten sattuu puolipukeisina ja puheestakin karsiutuivat pois kaikki loputkin jäykkyydet ja puhuttelusanat. He olivat toisilleen kuin ketkä tahansa kaksi nuorta aikuista ilman mitään hierakkista suhdetta.

Sitten, väistämättä, Nuutti tunsi miten pieni ihastuksen poikanen alkoi saada hänestä otteen. Saaran silmät ja hymy. Saaran puhe, hänen ahkerat kätensä. Kaikki tuntui Nuutista yhä ihmeellisemmältä ja ainutlaatuisemmalta.

Ristiriitaisten ajatusten vallassa Nuutti etsi vastauksia Raamatustaan. Vaatimus rakkaudesta ja samalla avioelämän kielto tuntuivat niin kovin ristiriitaisilta. Mutta vaikka Nuutti pohti päänsä ja Raamattunsa puhki, ei hän keksinyt mitään kaikenkattavaa ja onnellista ratkaisua tilanteeseensa.

Sitten yhtäkkiä hän kuuli korvassaan äänen: "Nuutti! Kuuntele minua! Olen sinun isoisoisoisoisoisoisoäitisi Sivi. Minun jälkeläiseni ovat tehneet Koivulasta sellaisen kylän kuin se nyt on. En soisi sukuni näin lakkaavan. Anna sydämesi viedä, kyllä Jumala sinua kuulee ja ymmärtää." Nuutti oli aivan tyrmistynyt tästä. Sivi... Tuon nimen hän oli kuullut Teklan puheissa joskus. Ja tämä isoäiti-Sivi näytti kantavan samaa huolta kuin Tekla. Ehkä Nuutin todella pitäisi antaa sydämensä puhua.

Lopulta Nuutti rohkaistui nostamaan kissan, tai siis asian, pöydälle: "Kuule Saara. Minun on nyt pakko sanoa sinulle tämä. Minä välitän sinusta ja rakastan sinua enemmän kuin papin olisi sallittua ketään naista rakastaa. En tiedä yhtään, millaisen perheen tai aseman voi sinulle kanssani luvata. Silti minä pyydän sinua, että jakaisit elämäsi kanssani. Haluatko ryhtyä siihen?" Saaran kasvoille levisi yllätyksen, tyrmistyksen ja ehkä pieni onnenkin ilme. Nuutti ei ollut varma millaiset tunteet Saaran kasvoilta tuli lukea. Joka tapauksessa, Saara tiesi välittömästi mitä hän halusi vastata.

Pidänpä teitä lukijat siis jännityksessä seuraavaan osaan asti!

88. Tuhlaajapojan paluu

2011-09-25T21:40:01+03:00

Myöheiseksi meni taas, kun yo-kokeet tuppaavat kiirettä... Olkaapa hyvät kuitenkin taas :)

Tekla oli hyvillään siitä, miten mukavasti Anni oli suhtautunut Benjaminiin. He kaikki olivat hienosti mahtuneet saman katon alle asumaan. Teklan ja Benjaminen avio-onnea ei ollut kestänyt kauaakaan, kun Tekla jo huomasi odottavansa lasta. Tekla oli hyvillään, sillä vuosien takaiset kokemukset pikkusisarusten epätoivoisesta hoitamisesta olivat jo lähes kaikonneet ja olisihan oman lapsen hoitaminen toki aivan erilaista.

Anni ja Aaron näkivät toisiaan edelleen ahkerasti. Tämän aamuisessa kohtaamisessa oli kuitenkin jotain erityistä. "Tulethan sitten illalla juhlimaan syntymäpäivääni?" Anni kysyi ja Aaron vakuutti tulevansa.

Anni oli juuri tullut kotiin viimeisen koulupäivänsä päätteeksi ja laitteli taloa kuntoon illan juhlia varten, kun etuovi pamahti yllättäen auki - ilman koputusta tai mitään.

Sekä Anni että Tekla käänsivät päänsä nopeasti ovea kohti, kun siitä astui sisään mies, jonka molemmat tunnistivat oitis Nuutiksi. Annin kasvoille levisi leveä hymy ja Teklan huulet suipistuivat pieneen irveeseen.

"Nuutti!" Anni huudahti ja ryntäsi kaksoisveljensä kaulaan. Ensihalaus pitkän eron jälkeen oli lämmin. "Miten sinä olet noin hirveän iso?" Anni kysyi ja lähes pomppi ympäriinsä innosta. "No, minähän olen meistä kahdesta se vanhempi!" Nuutti sanoi nauraen siskonsa melkein lapselliselle innolle.

"Sinusta ei ole kuulunut mitään!" Anni valitti, "Monta vuotta eikä pienintäkään viestiä! Mietimme jo olitko tulossa ollenkaan takaisin..." Ennen kuin Nuutti ehti vastata tai Anni hölöttä lisää Tekla tuli ja sanoi: "Oikein mukavaa että olet taas kotona, Nuutti." Hän puristi vähän jäykähkösti veljensä kättä.

Sitten Tekla haki Benjaminin näytille ja esitteli miehet toisilleen. "Oikein hauska tutustua", Nuutti sanoi vilpittömällä äänellä, "Hienoa, että täällä on ollut sentään joku mies tuuraamassa minua!" Teklan ilme kiristyi taas...

Syntymäpäivä illalliseen mennessä Nuutti oli jo ehtinyt kertoa opiskeluvuosiensa päävaiheet - ahkeraa opiskelua ja ankaraa kuria. Nyt piispa oli kuitenkin vihkinyt Nuutin papiksi ja hänen oli määrä tehdä työtään täällä Koivulassa sekä lähiseuduilla, kun alueelle oli sopivasti tarvittu pappia. Niinpä pöydän ääressä päästiin jo sitten kertaamaan Koivulan asioita kuluneilta vuosilta.

Annin onneksi Aaronkin liittyi heidän seuraansa kakkun ääreen. Miten komea Aaronista oli tullutkaan!

Nuutti oli selkeästi riehakkaalla tuulella nähdessään taas perheensä ja hän ehdotti maljaa sisarelleen, joka puolestaan halusi sitten kohottaa maljan Nuutin kotiin paluulle. Kaiken kaikkiaan ilta oli erittäin hauska.

Illan huipennus oli tietenkin Annin kasvaminen aikuiseksi.

Ensitöikseen aikuisena Anni suuteli ahnaasti Aaroniaan, jota hän oli jo niin monta vuotta rakastanut.

Aaronin odotushorisontti oli onneksi yhtenevä Annin kanssa, ja pari kihlautui saman tien.

Naimisiinmenonkaan kanssa ei aikailtu hetkeäkään ja "Tahdon" sanottiin iltahämyn värjätessä taivaan syvän siniseksi. Pian tämä onnellinen pari lähti viettämään yhteistä avioelämäänsä pieneen omaan tupaansa.

Teklalla ja Benjaminilla oli ihanan paljon aikaa toisilleen talon töistä huolimatta. Rakastavan aviomiehen tapaan Benjamin oli aivan innoissaan tulevasta vauvasta ja hän piti Teklasta hyvää huolta. Tämän pienen perheonnen rikkoi vain Nuutin oleskelu talossa. Minkäänlaista sopimusta talon omistajuudesta ei ollut vielä tehty ja talossa elettiinkin omituisessa välitilassa.

Tekla kävi omalaatuista sisäistä kamppailua. "Tämä talo kuuluu minulle!" hän vakuutteli yhdessä välissä itselleen. "Minä olen pitänyt sen pystyssä! Nuutti ei ole ollut täällä vuosiin! Minulle syntyy lapsi ja hän tarvitsee hyvän kodin!"

Toisaalta Teklan järkevä ja tunnollinen puoli sanoi: "Nuutti omistaa talon virallisesti! Se oli vanhempien viimeinen tahtokin. En voi ottaa taloa itselleni ilman Nuutin suostumusta. Meidän täytyy keskustella asiasta kuin aikuisten ikään!"

"Meidän pitäisi varmaan sopia miten asumme jatkossa tätä taloa", Tekla sitten sanoi suoraan erään kerran illallispöydässä. Nuutti alkoi kumminkin kierrellä ja kaarrella asiaa: "Sopia niin niin... Ehkäpä asioiden on syytä antaa olla näin vielä toistaiseksi. Sitten katsotaan asiaa, kun lapsi on syntynyt. Sopisiko se?" Teklaa vähän ihmetytti Nuutin välttelevä asenne, mutta parempi kai oli sopia myöhään kuin ei milloinkaan.

Perheelle koitti suuri hetki, kun Nuutille tuli aika toimittaa ensimmäinen messunsa Koivulassa. Kesällä jumalanpalvelus vietettiin pihamaalla, sillä Koivulan kirkossa suoritettiin parhaillaan peruskorjausta. Kirkkoetiketistä ei silti joustettu yhtään - miehet istuivat etupenkissä ja naiset takana.

Tekla katseli syrjäkarein Nuuttia, joka selvitteli kurkkuaan saarnaa varten. Tuolla paikalla olisi Tekla halunnut olla. Ainakin se oli hänen nuoruuden haaveensa. Enää hän ei ollut niin uudistusmielinen. Olihan se kotona puuhastelukin varsin mukavaa. Sukukirjasta oli tullut hänen kutsumuksensa. Silti hänessä kuohahti viha aina, kun hän ajatteli kunnolla Nuuttia. Tuo mokoma oli viemässä hänen talonsa ja kotinsa. Eikä ollut koskaan edes ymmärtänyt olla kiitollinen hänelle, joka sai hänet pysymään hengissä varhaisina vuosinaan.

"Rakkaat seurakuntalaiset", Nuutti aloitti puheensa, "Tämän päivän aiheena on lähimmäisyys. Lähimmäisyys on usein helppoa, mutta olen saanut huomata, että aina sitä ei ole kovin helppo näyttää. Minä olen kuitenkin onnekseni saanut henkilökohtaisesti tutustua siihen useita kertoja. Itseasiassa koko olemassaoloni on riippunut ennen kaikkea todellisesta lähimmäisyydestä." Tämän kuullessaan Tekla höristi aivan erityisesti korviaan.

"Minä menetin vanhempani hyvin nuorena. Ainoastaan vanhimman sisareni huolenpito piti minut ja muut sisareni hengissä. En voi varmaan koskaan kiittää häntä tarpeeksi, sillä olen kiistämättä elämäni velkaa rakkaalle siskolleni", Nuutti huokaisi nöyrällä äänellä.

Nuutin sanat kuultuaan Tekla pomppasi penkistä ja ryntäsi halaamaan veljeään. Tuo hetki pyyhki mielestä kaikki ikivanhat kaunat ja Tekla sai vihdoin rauhan ja tyyneyden sydämeensä.

Perhesovun löydyttyä vihdoinkin Tekla tunsi olonsa kevyemmäksi kuin vuosikausiin. Raskauden loppuaikakin hujahti ohitse ja Tekla tunsi synnytyksen alkavan aivan yllättäen.

Ilman suurempia vaivoja maailmaan saapui pieni poikavauva, jolla ylpeät vanhemmat antoivat nimeksi Juhani.

Ursinoiden sukukirja ei lakannut kiehtomasta Teklan mieltä. Hän luki sitä jo kolmatta kertaa läpi. Tällä kertaa hän kuitenkin ymmärsi jotain merkittävää. Jotain mullistavaa. Jotain, josta oli pakko heti päästä kertomaan jollekulle.

"Nuutti kuuntele!" Tekla kiljui riemusta, "Luin juuri sukukirjaa ja yritä arvata mitä siinä sanottiin!" Nuutti nauroi Teklan ylenpalttiselle innostukselle: "No mitä?" hän kysyi. "Tämän kartanon peruskivi muurattiin vuonna 921! Nyt elämme 1400-luvun loppua! Ursinoita on siis elänyt täällä lähes viisisataa vuotta! Voitko kuvitella!" Tekla kertoi hyvin hyvin nopealla temmolla. Nuutti ei oikein tiennyt mitä sanoa, mikä ei miellyttänyt innosta pursuvaa Teklaa.
"Eikä siinä vielä kaikki!" Tekla jatkoi, "Ensin oli Sivi ja sitten hänellä oli poika Rikhard ja jolla oli tytär nimeltä Ulrika ja sitten tulivat vielä Miikkaeli, Matteus, Reeta, Olavi ja sitten meidän isämme Niilo. Me olemme siis yhdeksäs sukupolvi Ursinoita, jotka asuvat täällä. Ja meidän lapsemme ovat kymmenensiä!"

"Sinä Nuutti olet suvun yhdeksäs päämies. Sinun on pakko saada lapsia, jotta sukumme ei kuivu kokoon. Et saa antaa sukumme sammua!" Tekla vaati: "Mieti kuinka paljon historiaa tässä talossa on! Miten monta talvea ja kesää, onnea ja surua tässä talossa on koettu! Et saa laittaa sitä hukkaan!"

"Enpä oikein tiedä Tekla... Kaikki mitä sanot historiasta on totta kai hienoa ja arvokasta, mutta minä olen pappismies. Minulla ei saa olla perhettä. Kukaan ei peri minua ja omaisuuteni menee kirkolle kuoltuani. Etkö sinä voisi olla sukumme seuraava päämies, tai nainen siis, jos se on sinulle niin tärkeää. Saisit muuttaa maailmaan vähän, sehän on sinun unelmasi. Juhanihan on jo kymmenennen sukupolven Ursina, ei minun tarvitse enää sukuamme jatkaa. Voin jättää sinulle kartanon ja muuttaa itse pappilaan jonnekin, niin sukumme tarina jatkuu", Nuutti sanoi vakavana ja sanansa tarkasti punniten.

Näitä sanoja Tekla oli elämässään kaivannut oikeastaan vielä kipeämmin kuin muiden tunnustusta hänen hoivatyölleen. Hän oli kuitenkin saanut jo rauhan sydämeensä ja oli nyt enemminkin perinteiden kuin muutoksen lumoissa. Niinpä hän sanoi raudanlujalla äänellä: "Ei. Sinä olet kartanon herra ja jos Ursinoiden sukuun koskaan saadaan seuraavaa perillistä, on hän oleva sinun lapsesi."'

Tämähän näyttää jo pahalta. Saavuttaako Ursinoiden suku koskaan täyttymystään?

87. Nuori lempi

2011-09-11T19:46:01+03:00

Ja näin ollaan Kartanolla taas! Päivitys meni nyt vähän iltapuolelle, mutta onpas päivitetty kuitenkin.

Teklalle kartanon emäntänä puuhastelu sopi mainiosti. Talo oli varoissaan, pöydässä oli ruokaa ja puutarha kukoisti. Vuodet kuluivat ihan huomaamatta, eikä Tekla lopulta ollutkaan enää nuori tyttönen.

Nuorina eivät pysyneet muutkaan tytöt. Viljan syntymäpäivä oli seuraava talossa juhlittava tapahtuma.

Teklan mielenrauhan kannalta Viljan kasvu aikuiseksi oli helpottava tapahtuma. Nyt kun tytön vielä saisi äkkiä naimisiin ennen kuin hän ehtii oman ja perheensä maineen pilata ihan tyystin.

Yllättävää kyllä, samankaltaiset suunnitelmat tuntuivat pyörivän myös Viljan päässä. Niinpä hän kääntyi vielä kertaalleen puutarhassa nököttävän toivomuskaivon puoleen ja pyysi tosirakkautta.

Kaivo tiputtikin Viljan eteen sitten Martin. Kertaalleen jo leskeksi jääneen lapsettoman miehen, jolla oli tuottava maatila ja komeita nuoria renkejä alaisinaan. Vilja ymmärsi heti, ettei tämän parempaa puolisoa hänelle tarjoutuisi toiste.

Vilja onneksi herätti romanttisia tunteita Martissa myös ja pikapikaa tämä nuoripari sanoi tahdon ja lähti elämään yhteistä elämää Martin kartanolle.

Kartanolla toimiva piika oli jostain syystä kehittäny raivoisan vihan Teklaa kohtaan. Piialla oli tapana kotiin lähtiessään varastaa Ursinoilta jotain pientä, mikä puolestaan sai Teklan vihoihin. Suivaantuneena hän sitten käski piian häipyä tulematta takaisin. Eipä kahden siistin ja osaavan naisen taloudessa kyllä piikaa liiemmin kaivattukaan.

Isoasiskoaan huomattavasti hiljaisempi ja kiltimpi Anni sai vasta nyt kunnolla huomiota, kun Vilja oli muuttanut kartanolta pois. Kaikki nuoruusvuotensa Anni oli kuluttanut enimmäkseen maalaustelineen edessä luoden toinen toistaan hienompia mestariteoksia.

Jos Anni olikin hiljainen, niin ujo hän ei ollut. Hän tervehti aina reippaasti ja iloisesti ohikulkijoita heitä tavatessaan.

Aivan erityisen kiinnostava ohikulkija kuitenkin oli nuori poika nimeltä Aaron, joka kantoi postin kartanolle. Hänen kanssaan Anni saattoi aamutuimaan unohtua puhumaan pitkäksikin toviksi.

Tekla oli tahollaan uppoutunut sukukirjan kirjoitusprosessiin. Isovanhempien aikaiset tapahtumat hän oli jo saanu taltioitua kirjaan ja nyt olivat vuorossa vanhemmat Loora ja Niilo. Tekla ei olisi uskonut, että vanhojen muistelu tekisi niin kipeää. Onnellisten yhteisten perhevuosien kaivelu sai vanhan ikävän erityisesti isää kohtaan nousemaan taas pintaan.

Anni sen sijaan löysi itsensä yhä usemmin tienposkesta aamulla odottamasta Aaronia. Hiusten piti olla hyvin, eikä unihiekkaa saanut olla silmissä, vaikka kukko ei vielä ollut laulanutkaan.

Annin onneksi Aaron oli yhtä innostunut tapaamaan häntä kuin hän Aaronia. Tästä punapäästä näytti löytyvän varsin romanttisiakin puolia.

Hyvän päivän aluksi tältä upouudelta sydänystävältä piti saada myös tiukka halaus.

Ja lopulta nuorten lempeä ei enää rajoittanut mikään, ei edes Tekla.

Annin onnen näkeminen ja toisaalta Sukukirjan lueskelu olivat saaneet Teklan huomaamaan yhden asian - hänen nuoruutensa kului kovaa vauhtia. Koska Tekla oli tavannut varsin harvoja poikia tai miehiä elämänsä varrella, turvautui hänkin siihen helpoimpaan vaihtoehtoon eli toivomuskaivoon.

Kaivo toteutti pyynnön tälläkin kertaa moitteettomasti ja pihamaalle ilmestyi Benjamin, joka oitis antoi suukon Teklalle.

Benjamin syvänsinisissä silmissä Tekla näki oitis ymmärrystä ja hän rakastui mieheen siltä seisomalta sen kummemmin edes tutustumatta.

Niinpä Tekla pyysi Benjaminia suostumaan miehekseen, eikä tällä sitä vastaan mitää ollutkaan.

Hääkaaren alle marssittiin saman tien. Koska kello oli melkoisen paljon, ei Tekla viitsinyt lähteä herättämään Annia ja tahdon sanottiinkin sitten ilman ainuttakaan todistavaa silmäparia.

Aamulla Anni kummastui siskonsa poissaoloa ruokapöydästä ja lähti herättämään tätä. Järkytys oli melkoinen, kun Teklan vieressä sängyssä nukkuikin joku täysin outo vaalea mies. "Tekla, mitä ihmettä tämä on?" Anni kirkaisi. "Äh, Anni mene vain syömään aamupalaa. Minä selitän vähän ajan päästä", Tekla mutisi ja käänsi kylkeä.

***************************************************************************
Nämä seuraavat kuvat eivät nyt liity tarinaan, mutta ne oli pakko laittaa tänne, kun ensimmäistä (ja viimeistä...) kertaa simssissä onnistuin saamaan kaksi Kanikaveria yhtä aikaa taloon :D

Tässä flirttaillaan vihjailevasti...

Ja tässä hierotaan niskaa :D

86. Tuhma tyttö

2011-08-28T09:34:01+03:00

Hetken aikaa elivät teinitytöt siis kartanolla keskenään. Viljan ja Annin välit olivat mitä lämpimimmät, mutta Tekla suhtautui edelleen siskoihinsa jokseenkin nuivasti. Mutta koska yksinään murjottaminenkaan ei ollut kivaa, liittyi Tekla usein nuorempiensa seuraan.

Pian oli Tekla leipomassa itselleen syntymäpäiväkakkua. 'Sukukirjassa kehutaan aina isoäitien leipomuksia merkkipäivinä... Minulla ei ole isoäitiä tai edes äitiä laittamassa minulle juhlia', Tekla ajatteli apeissaan.

Teklan leipoma kakku oli kuitenkin taatusti maukkaampaa, kuin mitä se hänen äitinsä leipomana olisi ollut. Pöydässä istui tyttöjen lisäksi joku Viljan tuttavapoika. Tekla loi tähän vähän paheksuvia silmäyksiä, sillä hänestä olisi ollut mukava viettää juhlat perhepiirissä.

Teklan aikuiseksi kasvusta intoili erityisesti Anni. "Sinusta saisi juuri nyt aika hienon maalauksen!" hän hihkui.

Aikuisenakin Tekla oli edelleen arkisen kaunis. Koulunkäyntioikeuden menettäminen harmitti häntä hiukan, mutta toihan se aikuisuus mukanaan jotain hyvääkin, ainakin hän pystyi nyt helpommin hoitamaan talon asioita.

Teklan mentyä tekemään jotain tylsiä aikuisten asioita alkoi Vilja ihan tosissaan käyttää hurmausvoimaansa Mauri-poikaan. Poreammeeseen välissä pulahtaa ehtinyt Mauri hämmentyi hiukkasen hänelle suodusta ihailusta.

Suuteloon hän suli yhtä kaikki varsin suosiolla.

"Sinä olet kyllä mukava tyttö Vilja", Mauri kuiskasi Viljaa syleillessään, "Voisit olla minun vaikkapa ikuisesti!"

Viljakin tunsi Amorin nuolen osuneen häneen, mutta tähän hellyyden tunnustukseen hän vastasi vain: "On aika myöhä, pitäisiköhän sinun mennä kotiin?"

Teklan tylsät aikuisten asiat eivät hänestä olleet tylsiä ollenkaan. Saatuaa nimittäin Sukukirjan vihdoin luettua, alkoi hän täydentää sitä vuorostaan. Koska Sukukirja oli ollut pitkään tauolla, joutui Tekla pinnistelemään muistiaan, jotta voisi täydentää siihen myös kaikista varhaisimmat isäänsä ja äitiänsä koskevat tapahtumat.

Huolimatta pienimoitoisesta romanssistaan Maurin kanssa Viljalla oli seuraavana päivänä tapaaminen Reino-nimisen nuoren herran kanssa. Viljan hunajaiset imartelevat sanat upposivat myös tähän poikaan kuin veitsi voihin.

Suukotettuaan Reinoa hellästi tunsi Vilja sydämmensä sykähtävän myös tälle pojalle. Olipa heidän hurmaamisensa näköjään helppoa!

Niinpä Viljan piti testata voimiaan myös kolmanteen poikaan. Tämä vaalea nuorimies nimeltään Aamos oli yhtä lailla sulaa vahaa Viljan käsissä.

Suudelmat jokaisen pojan kanssa olivat maistuneet aivan yhtä suloisilta. "Teenköhän minä väärin näitä poikia kohtaan", Vilja mietti salaa itsekseen.

"Ehkä en saisi ensin herättää heidän lempeään ja sitten siirtyä seuraavaan. Mutta rakastunhan minäkin jokaiseen heistä! Voi kun pojat ovat niin helppoja narrata!" Vilja pohti tuntiessaan rakkauden liekin syttyvän Aamoksellekin.

Tekla ei ollenkaan ollut huomannut kaitsea pikkusiskoaan. Hänen ajatuksensa olivat näet kiinnittyneet taas samaan vanhaan kysymykseen: Voisiko hän periä talon? Nuutti oli opiskellut luostarissa jo yli vuoden verran eikä hän ollut lähettänyt mitään elonmerkkiä itsestään. Kukaties hän oli jäämässä luostariin pysyvästi? Olisiko hänelle voinut sattua jotain? Muutenkin veljen piittaamattomuus heidän oloistaan närkästytti Teklaa. Talohan olisi voinut palaa maan tasalle tai he sairatua vakavasti eikä Nuutti olisi saanut mistään tietoa. Ei talon isännän käytöstä ollenkaan!

"Tämähän alkaa sujua jo rutiinilla!" Vilja naurahti itsestään, kun taas uusi poika, tällä kertaa nimeltään Niilo, tuli kartanolle vierailulle.

Koska edessä oli pyhä, eikä siis huomenna olisi koulua, uskalsi Vilja pyytää Niilon sisään. Lirkuttelu näytti tässäkin ympäristössä sujuvan Viljalta ihan yhtä luontevasti.

Kun Vilja oli päässyt kertomaan juttua isävainajastaan, jolla oli sama nimi kuin tämän kertaisella poikaystävällä, tuli Tekla ruokasaliin. "Olisikohan teidän aika jatkaa juttuanne jonain seuraavana päivänä?" Tekla kysyi närkästynyt sävy äänessään. Niilo hämmästyi tätä ja vakuutti lähtevänsä oitis kotiin.

"Kuuleppas Vilja, en nyt haluaisi tehdä tästä asiasta numeroa, mutta sinusta on alkanut kiertää ikäviä puheita. Tuot lyhyen ajan sisään jo toisen pojaan kotiin!" Vilja ei viitsinyt korjata, että kyseessä oli oikeastaan jo neljäs. "Jos et itseksesi tule järkiisi, niin minun pitää varmaan alkaa asettaa sinulle jonkin sortin rajoja!" Tekla uhkasi, mikä sai Viljan raivostumaan.

"Sinä olet leikkinyt tässä talossa äitiä kaikki nämä vuodet! Minä en tarvitse enää lapsenvahtia, osaan päättää elämästäni ihan itsekin. Tuon tänne vaikka sata poikaa, etkä sinä voi sille mitään! Kunpa täällä olisi oikeasti äiti eikä tuollainen typerä nirppanokka komentelemassa!" Vilja huusi. Se oli virhe.

"Vai ei neidille kelpaa minun talouden pitoni! Minä ruokin sinut ja vaihdoin sinun vaippasi, kun olit vauva! Minä tein sinulle ruuan! Hankin vaatteet ja lämmitin talon. Voit mennä muualle, jos kuvittelet pärjääväsi paremmin yksinäsi!" Tekla kirkui ja tökki Viljaa rintaan. Vilja säikähti siskonsa purkausta, joka vain jatkui: "Luovuin opiskeluista ja elämästäni! Äläkä enää koskaan tule kertomaan minulle, mitä olisi tehnyt. Kukaan teistä ei ehtinyt tuntea häntä kunnolla kuten minä! Äiti oli itsekäs ja epäreilu! Hän ei arvostanut kuin itseään ja poikalasta!" "Hyvä on, hyvä on", Vilja sopersi ja kipitti yläkertaan karkuun. Teklan huudon kaiku jäi kumisemaan vanhassa talossa. Nyt oli kaikki paha sanottu ääneen. Tekla tunsi jonkin pahan valuneen pois hänen sielustaan.

Teklan raivokohtaus unohtui Viljalta nopeasti sekä myös huudon alkuperäinen syy. "Sanokoon Tekla mitä vain, minä aion kokeilla niin monen pojan seuraa kuin mahdollista! Mistä sitä muuten tietää, kuka heistä on minulle sopiva?" Vilja pohti mielessään.

Näin hiipivät talon asukkaat yksitellen kohti aikuisuutta ja yksi kysymys alkaa tulla yhä ajankohtaisemmaksi; Milloin syntyy kymmenen sukupolven perijä ja kenen lapsi hän on?

85. Kateus

2011-08-14T09:06:01+03:00

Koulun alkuun virtaa tarjoaa tämänkertainen Ursina-pätkä.

Tekla seisoi taas lastenhuoneen ovella. "Pidä huolta Nuutista ja muista", oli äiti viimeisinä sanoinaan sanonut. Tekla oli sisimmältään kiltti tyttö, joka teki mitä käskettiin. Ei hän voisi koskaan kuvitellakaan vahingoittavansa pikkusisaruksiaan. Mutta silti, hän oli niin lähellä kartanon omistusta. Nuutti ja Anni nukkuivat molemmat. Kukaan ei saisi tietää. Kukaan ei epäilisi tunnollista Teklaa. Mutta sitten järki vei taas voiton tunteista. Teklan teki mieli melkein lyödä itseään. Mitä ihme häneen oli mennyt, kun hän ajatteli tällaisia?

Teklan työtaakkaa helpotti se, että Vilja oli oppinut hoitamaan yhä suuremman osan kotitöistä.

Vapaina hetkinään Loora uppoitui kirjahyllyn tarjoamiin opuksiin. Eräänä iltana hänen käteensä sattui hyllyn perälle hautautunut nahkakantinen opus. Tekla puhalsi pölyt sen päältä ja esiin paljastui kullanhohtoinen, joskin jo melko haalistunut teksti 'Ursinoiden sukukirja'. Tekla käänsi esiin nimiösivun ja siihen oli kirjoitettu seuraavat sanat:
Tähän kirjaan haluan taltioida Ursinoiden
loisteliaan historian, jotta jälkipolvet muistavat
suvun jäsenet sellaisina kuin he olivat. Minä,
Ulrika Rikhardintytär,
olen aloittanut tämän kirjan ja jatkan sitä niin
kauan, että jonkun muun on otettava vastuu siitä.
Äitini kuoltua otin vastuun kirjoittamisesta
Miikkaeli Rikunpoika
Löysin tämän kirjan hyllyn kätköstä ja yritän täyttää
siihen tiedot, joita siitä puuttuu
Karoliina Matleenantytär
Kartuttaakseni taitojani kirjoittajana ja jatkaakseni
Ursinoiden tarinaa, tartuin minä puolestani kynään
Reeta Matteuksentytär
Sukuun syntymättömänä minulle on kunnia saada
merkitä sen vaiheet muistiin
Helena
Tekla ei olisi koskaan voinut kuvitellakaan pitelevänsä käsissään tämän kirjan veroista aarretta. Kirjan täytyi olla jo ikivanha, niin kellastunut se oli. Silti Teklaa ihmetytti sen hyväkuntoisuus, aivan kuin sitä ei olisi juurikaan luettu. Tekla luki uudestaan läpi listassa olevat nimet. Helenaa lukuunottamatta henkilöt olivat hänelle outoja. Hän muisteli hämärästi nähneensä nimet niissä vanhoissa hautakivissä, jotka jo kasvoivat runsaasti sammalta ja joita sade ja tuli olivat piesseet vuosikausia. Tämä kirja olisi pakko lukea läpi niin nopeasti kuin mahdollista!

Teklan monta vuotta kestänyt vaivannäkö palkittiin vihdoin ainakin jollain tapaa, kun kaksosten syntymäpäivä koitti ja nämä vanhenivat terveiksi lapsiksi.

Nuutti ja Anni olivat tottuneet pitämään toisilleen seuraa koko pienen ikänsä ja lapsuusiässä heistä tulikin suorastaan erottamattomia.

Heti heidän jälkeensä tuli myös Viljan syntymäpäivä, joka sekin jäi vaille juhlallisuuksia Teklan kiinnostuksen puutteen vuoksi.

Viljan säkenöivää nuorta kauneutta korosti entisestään punakultainen silkkimekko, jonka hän kaapin pohjalta löysi. Tekla ei ollut siskonsa keimailevasta vaateparresta kovinkaan innoissaan ja hänen intonsa olisi varmaan laskenut entisestään, jos hän olisi jo ehtinyt Sukukirjassa Reetan kirjoittamaan osuuteen ja sen varsin osuvasti ennustavaan lauseeseen: "Sen silkkimekon kantajat eivät ole koskaan olleet kilttejä tyttöjä."

Nuutin ja Annin kasvamisessa sekä Viljan ikääntymisessä oli se loistava puoli Teklan kannalta, että nyt hänkin pääsi taas kouluun. Teklaa tosin harmitti hukkaan kulunut aika ja se, että hän joutui monta vuotta nuorempien (ja sitä kautta tyhmempien) oppilaiden seuraan. Kamalasti ei Tekla kuitenkaan jaksanut valittaa, niin iloinen hän oli palanneesta opiskelumahdollisuudesta.

Aiemmilta vuosilta tuttuun tapaan talon aaveet villiintyivät taas, kun useampi syntymäpäivä sattui yhteen nippuun. Vilja oli erityisesti aaveiden hampaissa, mikä oli erityisen ikävää, sillä Vilja pelkäsi aaveita kuollakseen.

"Mitä sinä luet?" Nuutti tuli kysymään Teklalta eräänä iltana, kun tämä oli taas syventyneenä Ursinoiden sukukirjaan. "Ei kuulu sinulle", sanoi Tekla ehkä rumemminkin kuin oli alunperin tarkoittanut. Nuutti kohotti kulmiaan vähän hämmästyneenä ja meni sitten tiehensä. Tekla ei oikein itsekään tiennyt miksi, mutta jotenkin hänen ei alkuunkaan tehnyt mieli jakaa Sukukirjaa kenenkään muun kanssa. Hän oli ehtinyt kirjassa jo reippaasti yli puolen välin ja hänestä oli mukava pitää sukunsa tarina omana pienenä salaisuutenaan. Niinpä hän piilotti tällä kertaa Sukukirjan hyllyn perälle, jonne pikkusisarukset eivät edes yltäneet.

Kirjan piilottaminen ei suinkaan ollut täysin aiheeton varotoimi, sillä Nuutista oli tullut melkoinen lukutoukka. Hän oli lukenut kohta melkein kaikki talosta löytyvät kirjat kannesta kanteen. Erityisesti Nuuttia kiinnostivat kirjat rakentamisesta ja lääkintätaidosta, mutta myös Katekismus oli ahkerasti luvun alla.

Nuutti ei syystä tai toisesta ollut huomannut Teklan kylmäkiskoisuutta häntä kohtaan, tai sitten Nuutti ei vain antanut sen häiritä itseään. Niinpä hän pyysi Teklaa usein kanssaan pelaamaan shakkia tai muuten viettämään aikaa. Shakkipelejä ei koskaan otettu turhan vakavasti, sillä molemmat huijasivat pelissä minkä ehtivät. Erään kerran Nuutti sitten sanoi pelin lomassa: "Minusta olisi mukavaa lähteä luostariin kouluun sitten vanhempana. Papiksi opiskelu olisi hyvin kiinnostavaa." Siinä vaiheessa Tekla oli pompata pystyyn ja kaataa pelilaudan nurin, mutta hän sai hillittyä itsensä juuri ja juuri ja sanoi vain kireästi: "Katsotaan sitä sitten."

Talvi oli Koivulassa sinä vuonna pitkä ja runsasluminen. Monta koulupäivää peruuntui pakkasen ja ylettömän lumentulon takia. Niinä päivinä kun kouluun piti mennä, sai polun raivata korkeisiin kinoksiin. Lumesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, aika kului kuitenkin uskomattoman nopeasti tässä neljän lapsen talossa.

'Vai haluaa tuo rääpäle pappiskouluun...' ajatteli Tekla katkerana. Hän oli unohtunut ruokapöytään katselemaan pikkuveljeään, joka istui taas nenä kiinni jossain kirjassa. Vuosia Teklan sisällään pitämä viha alkoi taas kuohua. Ei häntä pikkuveljen menestys muuten olisi riipinyt, mutta miksi hänen oli pakko haluta juuri sille uralle, josta Tekla oli salaa haaveillut?

Viljalla oli kaksosiin huomattavasti lämpimämmät välit kuin Teklalla. Kun Nuutin ja Annin syntymäpäivä sitten tuli, oli Vilja ainoastaan heidän kanssaan sitä viettämässä.

Anni ja Nuutti suhtautuivat teini-ikäisinäkin opiskeluihin vakavasti. Nuutille opin tie oli suorastaan kaikki kaikessa, kun taas Anni, joka oli luonteeltaan kiltti ja hiljainen, suhtautui koulun käyntiin lähinnä velvollisuutena, joka tuli hoitaa hyvin.

Melko heti syntymäpäivänsä jälkeen Nuutti sitten pudotti pommin uudestaan ottamalla esille kysymyksen luostariin menosta. Nuutti selitti pitkän tovin innoissaan haaveistaan luostariopiskelun tuomista mahdollisuuksista lainkaan huomaamatta Teklan yhä synkemmäksi käydää ilmettä.

"Vai haluaa herra luostariin?" Tekla sitten lopulta räjähti, "Meinasit sitten jättää meidät kolme tänne taas pärjäämään keskenämme? Tiedätkö miten vaikea on pitää taloutta pystyssä ilman miespuolista sukulaista?" "Sisko hyvä, ymmärrän täysin, että sinulla on ollut rankkaa ja arvostan suuresti sitä miten olet pärjännyt yksinäsi..." Nuutti aloitti tyynen sovittelevasti, mutta Tekla keskeytti hänet huutamalla taas: "Hyvin olenkin pärjännyt aina! Sinua en ole mihinkään tarvinut ikinä. Jäisit vain sinne luostariin ikiajoiksi niin kaikki olisi hyvin!"

Sitten Tekla kauhistui jo omia puheitaankin. Miksi hän näin huusi omalle veljelleen ja vieläpä melko aiheetta? "Anteeksi", hän mutisi vähän nolona, mutta Nuutin kasvoille nousi taas Teklaa niin ärsyttävä lempeä hymy. "Saattaa ollakin, että jään luostariin. Tällä hetkellä minusta kuitenkin tuntuu, että kutsumukseni ei ole luostarielämän suljetussa maailmassa. Koen velvollisuudekseni sitä paitsi tulla huolehtimaan teistä siskoista ajan myötä", Nuutti sanoi kuulostaen paljon ikäistään vanhemmalta. "Aivan se ja sama minulle", Tekla puuskahti kyllästyneenä, "Lähde aivan vapaasti luostariin jos sinusta siltä tuntuu." Nuutin kasvoille levisi virnistys ja hän sanoi lähtevänsä ensi tilassa, kunhan saisi järjestettyä kyydin kauas Pyhän Simoleonin luostariin.

"Minä olen isä taas aivan yksin täällä", Tekla voihki hiljaa hautausmaalla. "Minun on taas kannettava vastuu kaikesta ja tehtävä kaikki ilman, että saan mitään palkkaa siitä hyvästä. Miksi maailma on niin epäreilu, että se jakaa kaiken hyvän aina vain Nuutille?"

"Miksen minä voinut syntyä pojaksi?" Tekla nyyhki äitinsä haudalla, "Silloin olisin voinut toteuttaa unelmani ja elää niin kuin tahdon? Miksi minun pitää olla tyttö ja pelkkä surkea lastenlikka?" Tekla itki vielä vähän aikaa, mutta sitten hänen mieleensä nousi ajatus kuin äidin lähettämänä: 'Olisiko kukaan muu, tai varsinkaan poika, voinut pelastaa sinun kolmea sisarustasi?"

Näin Ursinat tällä erää :) Jätähän taas kommenttia luettuasi osan!

84. Velvollisuus

2011-07-31T19:51:01+03:00

Noniin, Ursinoiden peli on nyt pelattu :D Tosiaan, tietokoneteknisistä syistä jouduin pelaamaan Ursinat urakalla loppuun nyt lomalla. Osia on siis tulossa vielä kyllä jokunen, ei huolta :) Ne tulevat ilmestymään joka toinen sunnuntai tästä päivästä lähtien, joten jos oikein tarinan nälkäinen on, niin kannattaa olla sunnuntaisin koneen ääressä!

Looran piinattu ruumis näytti sinnetelleen hengissä vain sen takia, että sen uumenissa oli kasvanut kaksi pientä elämää. Synnytyksen jälkeen Looran vointi huononi dramaattisesti, eikä hän enää juurikaan silmiään avannut. Jotain unia hän ilmeisesti näki, sillä silloin tällöin hän säpsähti hereille vapisten ja hikisenä, ja huusi Teklaa luokseen. Kysymys oli aina sama: "Onhan Nuutilla kaikki hyvin? Miten Anni ja Vilja voivat?" Ja joka kerta Tekla vakuutti äidille kaiken olevan kunnossa.

Kaksoset eivät olisi voineet olla hankalampia hoidettavia - heillä oli aina yhtä aikaa nälkä, halipula ja märkä vaippa. Kaksinkertainen huutokonsertti alkoi riipiä Teklan hermoja.

Perhe piti myös pitää ruuassa nyt, kun talossa ei enää ollut miestä elättäjänä. Olihan kultaa toki säästössä, mutta Teklan piti nyt raataa lisäksi pihamaalla, jotta satoa jäisi talven varalle. Oltuaan sitten vähän pidemmän aikaa pihalla (osittain siksi ettei jatkuvasti kuulisi pienten vaativaa huutoa), tuli Tekla sisälle ja näki jotain järkyttävää. "Herra paratkoon! ÄITI!" Tekla kiljaisi ja

"Herra paratkoon! ÄITI!" Tekla kiljaisi ja ryntäsi äitinsä vierelle. Pieni Vilja siinä jo istuikin ja itki. Teklan teki mieli huutaa Viljalle, kun tämä ei ollut hakenut häntä, mutta sitten hän sai hillittyä itsensä muistamalla, että tyttöhän oli vasta nelivuotias. Tekla ravisteli Looraa hellästi ja ihmeekseen huomasi tämän hengittävän.

Niinpä Tekla kantoi Looran vuoteeseen ja peitteli tämän hellästi. Silmät kuitenkin olivat ja pysyivät kiinni.

"Äiti, mikset sinä voisi herätä?" Tekla itki sängyn äärellä. Viljakin ryömi usein huoneeseen, vaikka Tekla yrittikin pitää pikkuiset turvassa taudilta. "Äiti, nouse ylös, minä tarvitsen apua..."

Teklan opettajat olivat hartaasti toivoneet tytön palaavan kirjojen ääreen kesätauon jälkeen, mutta eipä vain Tekla enää voinut mennä. Hänen ennen niin sivistyneet päivänsä täyttyivät nyt itkulla ja parulla, sekä kasvavalla huolella äidistä parantumisen toivon hiipuessa yhä olemattomammaksi.

"Katso äiti, Viljasta tulee nyt iso tyttö", Tekla sanoi voimatta peitellä kyyneliään, "Tulimme tänne, jotta sinäkin näkisit kun Vilja kasvaa." Tekla alkoi nyyhkyttää, mutta äiti ei avannut silmiää, ei edes kääntänyt päätään.

Vilja kasvoi huomion puutteesta huolimatta. Kasvaessaan hänestä tuli yhä suloisempi, pitäisikö jopa sanoa kauniimpi. Isän huomio oli siis ollut aivan oikea. Tekla oli kuolla kateudesta, kun Vilja lähti iloisena joka aamu kylälle kouluun, kun taas Tekla jäi kaksosten kanssa kotiin.

Joskus myöhään yöllä valvoessaan vauvojen takia Tekla löysi itsensä Nuutin kehdon ääreltä seisomasta. Tuo lapsi, tuo mitään mistään ymmärtämätön käärö, oli pilannut hänen elämänsä. Hän, Tekla, oli tuhonnut lupaavan uransa koulumaailmassa, vain jotta tuo säälittävä rääpäle saisi elää. Tuo kurja tulisi sitten kasvettuaan viemään Teklalta talon, jota hän tällä hetkellä emännöi ja käytännössä katsoen omisti. Ilman häntä, nuo kaikki kolme lasta olisi viety orpokotiin kauas täältä alta aikayksikön tai jopa varotoimenpiteenä jätetty kartanoon nääntymään nälkään, jotta rutto ei leviäisi. Joka päivä Tekla laittoi henkensä alttiiksi tässä talossa noiden lasten hyväksi ja kiitokseksi hän sai loputtomasti parkua ja kakkaa. Miten paljon helpompaa, paljon oikeudenmukaisempaa, olisikaan, jos tuo lapsi nyt heittäisi henkensä!

Vilja-tyttönen ei tainnut aivan samalla innolla kuluttaa koulunpenkkiä kuin siskonsa. Nätisti sanottuna Vilja ei vain kerta kaikkiaan ollut mikään älyvälkky. Eipä se tyttöä itseään juuri vaivannut, sillä hänkin taisi jo tietää, että hänen omin alansa tulisi olemaan jossain muualla kuin kirjojen välissä.

Vaikka Tekla niin usein tunsi vihaa pieniä sisaruksiaan kohtaan, oli hänen pakko myöntää, että vauvat olivat myös uskomattoman suloisia. Silloin kun he nauroivat tai hymyilivät, suli Teklankin katkeroitunut sydän. "Olisipa isä vielä täällä", Tekla mietti, "Hän rakasti meitä lapsiaan niin kovin paljon."

"Äiti katso, Nuutti ja Annikin ovat nyt isoja", Tekla sanoi onnistuen tällä kertaa pidättelemään kyyneleitä. "Pidä Nuutista huolta, Tekla. Hänestä tulee hyvä perijä", Loora mumisi Teklan suureksi ihmeeksi. "Minä pidän, äiti, minä pidän!" Tekla henkäisi, vaikka hänen mielensä kirkui: 'Entä minä?! Enkö minä kelpaa?!'

Seuraavana aamuna, kun Tekla lähettämä Vilja vei äidille soppaa syötäväksi, ei Loora vastannut puhutteluun. Hän ei liikahtanutkaan, joten Vilja alkoi kirkua hädissään Teklaa apuun.

Myönnettävähän se sitten oli, että tauti oli vihdoin nujertanut pitkään taistelleen Looran. Nuutille ja Annille yritettiin selittää, että äiti oli kuollut, eikä koskaan leikkisi heidän kanssaan, mutta kun äiti oli muutenkin jäänyt tuntemattomaksi näille pienille, eivät he oikein ymmärtäneet mitään.

Loora haudattiin Niilon viereen Ursinoiden hautausmaalle perinteiseen tapaan.

Jos kakkoset olivatkin nyt vähemmän avutonta ja rääkyväistä sorttia, oli heidän tavoille opettamisessa valtava työ. Tekla ehti hädin tuskin nukkua tai syödä itse, niin kiinni hän oli näissä pienissä.

Joskus kun Tekla korjaili kaksosten jälkiä yömyöhään, näiden yhä riehuen täysissä voimissa, teki hänen mieli vain rojahtaa maahan ja itkeä.

Vilja huomasi isosiskon väsymyksen ja yritti osaltaa viihdyttää pienempiään. Kaikkea ei Vilja tietenkään osannut tai voinut tehdä, mutta hän oli huomannut, että Tekla tiuski hänellekin paljon vähemmän silloin, kun hän ei ollut ylirasittunut lasten- ja kodinhoidosta.

"Äiti, miksi sinun viimeiset sanasikin koskivat vain Nuuttia? Olenko minä tehnyt jotain väärin? Pettänyt luottamuksesi? Enkö osaa tai tee tarpeeksi?" Tekla itki yksikseen. "MIKSEN MINÄ VOI KELVATA?" Tekla huusi niin, että muuten hiljainen talo kaikui.

Ovatko sympatiasi Teklan puolella, vai onko hän itsekäs kuvitellessaan olevansa talon pomo? Mitä mieltä olet? Kahden viikon päästä sitten lisää ;)

83. Mikä on tärkeää

2011-07-22T16:39:01+03:00

TÄRKEÄ HUOMIO! Ursinoiden sivupohja näyttää olevan rikki ainakin useilla päivitetyillä selaimilla. Jos teillä lukijoilla pohja näyttää mustalta, niin laittakaa kommenttia lootaan, jotta tiedän etsiä uuden pohjan. Tekstit eivät ole kadonneet mihinkään, joten ne saa näkyviin esimerkiksi maalaamalla.

Riinan ja Laurin lähtöä pitkään odottanut Loora ei sittenkään loppujen lopuksi ollut tilanteesta niin mielissään. Hän ei ollut tajunnutkaan, minkä määrän taloustöitä Riina oli tehnyt ja nyt ne olivat kaikki hänen hartioillaan. Helenasta oli tullut hieman vanhuudehöperö ja unohtelevainen, eikä hänen työpanokseensa voinut oikein enää luottaa. Niilokin oli jatkuvasti menossa eikä talvinen ja hiljainen kartano ollut ollenkaan niin hauska paikka.

Jostain perheelle käsittämättömäksi jääneestä syystä Helena oli lähtenyt poikkeuksellisen kirpakkana kevättalven päivänä ulos pelkässä alusmekossaan. Kun muu väki vihdoin huolestui hänen poissaolostaan ja löysi hänet pihalta, oli Helenan iho jo saanut kalvakan valkoisen sävyn ja nainen oli päästä varpaisiin jääkylmä.

Loora toimitti anoppinsa kiireesti sänkyyn lämpimästi puettuna, mutta lukuisatkaan lämmitetyt viinilasilliset eivät saaneet harmaata sävyä poistumaan ja Helenan kuumetta laskemaan.

Tekla oli nuoresta iästään huolimatta hyvin huoletunut mummostaan ja hän viihdyttikin tätä jatkuvasti itse keksimillään tarinoilla ja kertomuksilla koulusta. Helena kuunteli ja hymyili välillä, mutta oli liian voimaton vastailemaan.

Pian surullisen ulkoilureissunsa jälkeen Helena nukkui lopulliseen uneen vuoteessaan.

Mummo oli ollut Teklalle äärimmäisen rakas ja pieni tyttö oli pitkään aivan murheen murtama mummon poismenon takia.

Kun kevätaurinko viimein sulatti kirotut kinokset, otti Tekla vastuulleen puutarhanhoidon, joka oli ollut mummonkin lempipaikkoja. Loora oli hieman huolissaan, kun tyttö vietti yökauden pihalla kylmettämässä ja rohduttamassa käsiään, joiden olisi pitänyt olla siistit ja sirot, mutta mikään ei saanut Teklaa pysymään sisällä kiltisti koruompelemassa.

Myös Niilolle äidin yllättävä kuolema oli kova paikka, vaikkei hän sitä ääneen myöntänytkään. Se kuitenkin sai hänet olemaan kotona vähän useammin, vaikka hän usein silloin kiipesikin yläkertaan yksinäisyyteen. Nyt kun talossa oli heitä enää kolme - hän, Loora ja Tekla - tajusi Niilo entistä selkeämmin, miten tärkeää olisi saada lisää poikia taloon.

Elämän vääjäämättömän kulumisen tajuaminen oli ilmeisesti pehmittänyt Loorankin itsekästä mieltä, sillä nyt hänkin taipui ajatukseen uusista lapsista.

Kesän korvalla Loora sitten huomasikin odottavansa uutta pienokaista. Ikä oli ehkä hieman tasoittanut tilannetta, sillä tällä kertaa Loora tunsi olonsa erittäin elinvoimaiseksi ja hän odotti jo innolla tätä lasta syntyväksi.

Vaikka Tekla ei ollut alkuunkaan hienostotyttö, ei hänen pääkopassaan ollut mitään vikaa. Tekla loisti luokassa luku- ja kirjoitustaidollaan ja hänen muistinsa oli erinomainen. Opettajat harmittelivat alinomaan sitä, ettei Tekla ollut poika, sillä silloin hänestä olisi voinut kouluttaa mainio pappi. Joka tapauksessa Teklan toivottiin lämpimästi jatkavan koulunkäyntiä vanhempanakin.

Looran maha paisui kuin pullataikina kun lehti kasvoi puissa. Yksinäiset päivät kotiaskareiden parissa olisivat ohi päivänä minä hyvänsä, koska lapsen olisi määrä syntyä ihan pikapuolin.

Hyvin myöhään eräänä iltana Loora sitten tunsi, että uusi lapsi oli tulossa maailmaan.

Tällä vaalealla pienokaisella oli valtavan isot syvänsiniset silmät ja Loora ihastui lapseen välittömästi. Mutta...

"Tyttö", Loora sanoi voimatta peittää pettymystä äänestään. Hymy Niilon huulilta ei haihtunut kuin ohikiitäväksi hetkeksi ennen kuin hän huudahti, "Mutta millainen tyttö! Näin somaa pienokaista ei tässä kartanossa ole toiste ollut! Annetaan hänelle nimeksi Vilja."

Koska tuoreista vanhemmista molemmille oli selvää, että taloon tarvittiin poika, ei aikaa alettu tuhlaamaan odotteluun.

Ja juuri Viljan ensimmäisen syntymäpäivän alla Loora sitten huomasikin odottavansa jälleen lasta. Mahdollinen odotettu perijä ei onneksi millään muotoa sammuttanut Looran vastaherännyttä äidinrakkautta pieneen tyttäreensä.

Vilja vain somistui kasvaessaan ja hänen kiharansa ja nöpönenänsä olivat kaikkien mielestä täysin vastustamattomia.

Niilokin jakoi rajatta isällistä huomiota tälle pikkuihmeelle, joka hänen varmoissa käsissään otti elämänsä ensi askeleita.

Niilo oli viimeaikoina tuntenut itsensä kummallisen väsyneeksi ja kun Tekla kärtti häntä tekemään kanssaan jotain, ei Niilo jaksanut suostua muuhun kuin shakinpeluuseen.

Peli oli tuskin päässyt alkuun, kun Tekla kysyi kirkkaalla lapsen äänellään: "Isi, miksi sinun kasvosi ovat aivan täynnä laikkuja?"

Kylän välskäri kutsuttiin katsomaan Niiloa ja ennen erittäin pikaista poistumistaan hän varmisti pelätyn diagnoosin. Niilo oli saanut ruttotartunnan. Pelottavat läiskät kasvoissa levisivät pian kainaloihin ja nivusiin, mikä ei koskaan ollut hyvä merkki. Niilo vetäytyi vanhan pariskunnan huoneeseen, eikä poistunut sieltä lähes ikinä. Hoitoakaan hän ei juuri huolinut, sillä hän ei halunnut tartuttaa tyttöjään eikä varsinkaan odottavaa vaimoaan.

Talo siis odotti kiristyvässä ilmapiirissä merkki paremmasta tai pahemmasta. Huolesta sairas Loora makasi hänkin enimmäkseen vuoteessa, joten syntymäpäivänään Tekla hiipi Viljan kehdon ääreen. "Sinäkin taidat nukkua sisko, mutta saat silti olla seurassani kun minusta tulee vanha", Tekla sanoi hiljaa.

Pako puutarhan rauhaan oli tälle nuorelle naiselle usein ainoa henkireikä. Mutta edes Teklan tarmo ja neuvokkuus eivät tehneet isää terveeksi.

Eräänä päivänä Tekla sitten istui äitinsä kanssa ruokapöydässä, kun hän yhtäkkiä parahti: "Herran Jumala äiti! Mitä sinulla on kasvoissasi?"

Niinpä niin, tauti oli tarttunut myös Looraan. Tekla pelkäsi hurjasti myös oman terveytensä puolesta, mutta kieltäytyi silti olemasta hoitamatta vanhempiaan. Rutto oli saanut valtaansa myös ison osan Koivulaa, eikä menehtyneiltä oltu vältytty. Niilon tila oli pahentunut tasaisesti, eikä Loorankaan voinnissa ollut kehumista. Koko talo arvuutteli ehtisikö lapsi syntyä terveenä ja ehtisikö Niilo häntä näkemään.

Kerran aamuyöllä sitten Loora poistui tarpeilleen ja palatessaan vuoteeseen, ei hän saanut Niiloa enää vastaamaan. Tauti oli voittanut tämän rakastavan isän ja aviomiehen.

Tekla yritti kaikin tavoin varjella itseään ja Viljaa tartunnalta. Hän peseytyi itse joka päivä ja teki niin Viljallekin. Loora oli murtunut, kun ei voinut olla rakkaan pikkutyttönsä kanssa, mutta hän ymmärsi yhtä lailla, että se oli Viljalle parhaaksi.

Jälleen sitten sydänyöllä koitti Looralle synnyttämisen hetki. Tekla oli syystäkin riemuissaan, sillä nyt lapsella olisi paremmat mahdollisuudet selvitä.

Valtavaksi yllätykseksi Loora synnyttikin kaksoset! Tummahipiäinen oli tyttö, joka sai nimen Anni ja vaaleampi oli kaikkien iloksi poika, joka nimettiin Nuutiksi. "Äiti, anna lapset minulle, niin sinä voit levätä lisää", Tekla sanoi. Loora luopui sydän särkien pojastaan ja huokaisi, "Niin taitaa olla parempi." Hetkeä myöhemmin Loora alkoi yskiä verta.

82. Päästiinpä niistäkin

2011-04-17T20:04:01+03:00

Noniin, kesää odotellessa ainakin Ursinoiden odotus palkitaan :D

Looran haaveet ison kartanon emännyydestä olivat pikkuhiljaa romuttuneet. Piikoja talossa oli vain kaksi ja nekin kävivät töissä milloin sattui. Ruuan valmistuksesta huolehti puolihöperö vanha emäntä ja lapsia ei todellakaan tullut nähneeksi vain siististi puettuna ja hiljaisina. Öiset syöttämiset ja siivoamiset Teklan kanssa ajoivat Looran lähes hermoromahduksen partaalle.

Yhdessä yössä Koivulaan satoi puolimetrinen kerros lunta, mikä vaikeutti huomattavasti Riinan ja Laurin kouluun menoa. Lisäksi talon sisäinen tunnelma kiristyi uhkaavasti, kun neljä seinää alkoivat käydä vähän turhan pieniksi heille kaikille.

Helena oli pikku hiljaa hyväksynyt roolinsa talon hengettärenä, kun miniästä ei kertakaikkiaan siihen hommaan ollut. Eräänäkin aamuna Helena heräsi Teklan itsepintaiseen itkuun, joka ei ottanut loppuakseen. Helena nousi katsomaan oliko jokin vialla ja huomasikin Looran vain kääntävän kylkeä sängyssä. 'Olisi pitänyt kai arvata', hän tuhahti ja meni hakemaan itkevän lapsen.

"Käyhän tämä näin vanhaltakin", Helena puheli Teklalle, joka joi tyytyväisenä maitoa pullosta.

Silkimekkoihin taas vaihtanut Loora kuunteli ahdistuneesti ensin Helenan moitteet ja meni sitten yksinään katsomaan uudestaan nukahtanutta lastaan. 'En minä osaa hoitaa lapsia!' hän ajatteli epätoivoissaan, 'Ei minua ole luotu siihen! Koita sitä pieni tyttäreni kestää.'

Pysyäkseen poissa Looran kiukuttelujen tieltä Riina ja Lauri suosivat hiljaista shakinpeluuta kahdestaan. Molempien päässä pyörivät siirtojen lomassa samat ajatukset - kunhan talvi alkaisi olla ohi, heistä molemmista tulisi aikuisia ja he olisivat vapaita lähtemään talosta.

Epätoivon puuskistaan huolimatta Loora oli riemulla mukana, kun Teklan ensimmäinen syntymäpäivä koitti. Sen hetken Loora jopa osasi olla ajattelematta työmäärän helpottumista ja keskittyi vain olemaan iloinen tyttönsä takia.

Teklasta kasvoi päättäväinen pikku tyttö, joka taapersi hurja ilme kasvoillaan eteenpäin. Tekla sai isältään osakseen lähes samanlaista palvovaa rakkautta, jota tämä osoitti Looralle.

Pitkä ja pimeä talviaika sisätiloissa kiristi yhden jos toisenkin hermoja. Lauri oli luonteeltaan sukunsa kasvatti ja pieni ilkeämielisyys näkyi hänessäkin muun muassa taipumuksena pakonomaiseen huijaamiseen shakkipelissä, minkä Riinakin loppujen lopuksi oppi huomaamaan. Niinpä tappiollinen shakkipeli saattoi yllättäen kääntyä ilmiriidaksi, vaikka muuten nuoret sopuisasti yhdessä elivätkin.

Riinan syntymäpäivänä kaikki riidat kuitenkin unohdettiin aivan kokonaan. "No niin kultaseni, parin päivän päästä saat lisää suukkoja", Riina sanoi ennen kasvamistaan ja antoi Laurille mojovan pusun.

Riinan alitajuinen toive siitä, että hänen ulkomuotonsa muuttuisi nyt aikuistuessa normaaliksi osoittautui turhaksi, kuten hän oli aavistellutkin. Karvat olivat ja pysyivät lähtemättömästi hänen kasvoissaan ja käsissään. Riina oli kuitenkin jo oppinut elämään niiden kanssa ja mikä tärkeintä, hänellähän oli jo rakas, joka ei hänen karvaisesta naamaastaan säikkynyt.

Loora oli sinä iltana taas sotajalalla, kun Niilo oli monetta päivää pois kotoa. "Miksi sinä sudenpentu jäit vielä taloani likaamaan ja häpäisemään?" hän kirkui Riinalle, kun kaipasi kohdetta, johon purkaa pahaa mieltään, "Etsisit luolan johon pesiytyä, etkä tartuttaisi lastani!"

Riina suuttui raivoisasti tällaisesta yhtäkkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: "Sinä ilkeä ja typerä nainen! Tämä talo on ollut kotini syntymästäni asti, paljon kauemmin kuin sinun! Minä lähden täältä vasta sitten, kun itse haluan, enkä kuuntele tuollaista puhetta. Ennemmin sinun piittaamattomuutesi lapsesi tappaa kuin minun läsnäoloni!"

Helena riensi väliin ennen kuin naiset kävisivät toisiinsa käsiksi. "Yrittäkään nyt herran tähden käyttäytyä järkevästi!" hän huusi, kun Loora oli tarttumassa Riinaa mekon etumuksesta. "Loora, Riinalle äksyily ei tuo Niiloa kotiin! Mene nukkumaan siitä, ja lopeta tuo lapsellinen kiukuttelu", hän sanoi, kun hänen huutonsa säikäyttämät naiset tajusivat mihin olivat olleet ryhtymässä. Silmät salamoiden Loora paineli kamariinsa.

Riinalle Helena sanoi lempeästi mutta huolestuneesti: "Riina-rakas, sinä todellakin olet tämän talon tytär yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin Ursina, eikä kellään ole mitään oikeutta sinua kodistasi ajaa pois. Luulenpa kuitenkin, että talon virallisena perijänä Niilon ja Looran elämä olisi paljon helpompaa, mikäli sinä piakkoin muuttaisit täältä pois." Riina huokaisi raskaasti: "Kyllä minä lähdenkin. Kunhan Niilo vain ensin saavuttaa miehen iän." "Niin minä arvelinkin", Helena sanoi ja taputti Riina olalle.

Kotiuduttuaan työrupeamaltaan Niilo haastoi vaimonsa vakavaan keskusteluun. "Kuulehan rakkaimpani", hän aloitti, "Meidän tyttömme kasvaa kovaa kyytiä ja hänen varttumisensa muistuttaa minua jatkuvasti omasta vanhenemisestani. Loora-rakas, kartano tarvitsee lisää lapsia. Minä en halua, että perimyslinja pääsee katkeamaan."

Tämän kuultuaan Loora aloitti lohduttuman nyyhkytyksen. "Minä tiedän pettäväni sinun odotuksesi rakas, mutta minä en vain pysty siihen", hän sanoi kyynelten lomasta, "Minä en osaa ja viimeksikin lapsen odotus oli aivan hirveää." Lauri tarttui lohduttavasti vaimonsa käteen ja sanoi: "Rakas, sinä et ole yksin, minä autan sinua. Kyllä me yhdessä pystymme hoitamaan vielä muitakin poikia ja tyttöjä." Loora nosti epävarmasti katseensa ja pakottautui hymyilemää, vaikka sisimmässään hän ajattelikin, että tämä ei kuulostanut hänen kannaltaan hyvältä.

Laurin huomio Tekla kasvusta oli silti kiistämättä aiheellinen. Heidän pienestä tyttärestään kasvoi taas vähän isompi tyttö.

Illan toinen päivänsankari oli ehkä jossain määrin odotetumpikin, sillä myös Laurille koitti ikääntymishetki.

Ensitöikseen Lauri lupauksensa mukaisesti kaappasi Riinan syleilyynsä ja suuteli häntä tulisesti.

Eipä mennyt montaa hetkeä, kun Riinan sormessa jo kiilteli komea sormus.

Suorinta tietä marssittiin myös pihan hääkaaren alle. Laurin ja Riinan suurta hetkeä ei tosin tullut todistamaan kuin vain Helena.

"Onnea matkaan nyt lapseni", Helena sanoi ja halasi molempia nuoria. "Toivon teidän yhteiselle tulevaisuudellenne pelkkää hyvää." Riina tirautti muutaman kyyneleen Helenan olkapäälle ja myös Lauri herkistyi rutistaessaan äitiään, ehkäpä viimeistä kertaa.

Helena saattoi vielä uuteen elämään lähtevät vastanaineet kotitalon portaita alas ja jätti heidät sitten luomaan omaa polkuaan lumen keskelle.

Näin tällä erää. Hieman valitettavasti sims-koneemme tulevaisuus on hieman vaakalaudalla, joten pelaaminen on pikkuisen vaikeutunut. Yritän kuitenkin urakoida tässä lähiaikoina vielä viimeisenkin sukupolve läpi.